Uusi kevät.
Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla;
tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla,
missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa
avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa
kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä
laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä
laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään
kirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on
kevät tullut.
Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt
autiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen
vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne,
jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin
kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka
jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan
ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä
-- säteensä kuinka kauan?
Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään
oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.
Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat
sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä
avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos
se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa
makaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli
ollut.
Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa;
hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään.
Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet
heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen
juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja
suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.
Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole
ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.
Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän
tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä
epäile!»
On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt
häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo
kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»
Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!»
sanoi pappi.
Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä,
vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee
hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen
vieressään?
Aina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän
vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.
»Aina!» sanoi nuorukainen. -- »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet;
sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!»
»Minä elän» -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan
sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli
hänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän
silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä
nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat
käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa.
Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi:
»Maisteri Johannes».
* * * * *
»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani:
rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle
sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin
pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää,
että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä
rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina
tiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen
rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli
sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.
Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat
he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti;
ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti
kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan
eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien
ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä
elämme taasen Saarelassa».
Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina
Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä:
»Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan
rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja
merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun
rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän,
minun vanhuuteni sauva!» -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle,
Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin
kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' --
niin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen
hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'».
Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut.
Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi
mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä
kuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin
nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi
nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen
matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä
lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut
houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä
maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli
kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan
tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja
kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä
on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa,
»mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää
merimies-ammattinsa.
Maunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden,
sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi
kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen
äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin
hän ne viimeksi oli kuullut.
Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset,
jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta
jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä
toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä,
joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka
pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli
hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että
viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä
muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa,
näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi
Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti
nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä
vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä
Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu,
miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin,
ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä
sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta
lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin
tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.
Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä
istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se
näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo
hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.
Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat
tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu
ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän
pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis,
tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen
nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen
tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».