vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän
vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt.
Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi.
Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä
taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän,
että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti
lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia
ijankaikkiseen uneen.
»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän
korjaten kaatuneelta hänen aseensa.
»Mutta nyt!»
Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun
laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä
lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on
varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen
esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi
ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi
hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka
oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin,
mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä
unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä
vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja
kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä
enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen
tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa
nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin
eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.
Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli
päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi
kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään,
pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin
askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä
pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi
kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi.
Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei
enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä
neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta
silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli
useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli
pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja
ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.
Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten
kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu
ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka
yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä
unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen
nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt
ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin
selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin
annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän
voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.
Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän
päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen
vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.
Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita
silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä
onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen
kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja
päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista
ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta
kolauttaakseen sillä toista.
Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät
jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin
nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa
hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän
sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan
ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä
mitään kummempaa seurannut.
Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi,
ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja
kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän
pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli
tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän
joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä.
Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? --
Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin
uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin
-- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka
mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä
puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen
vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.
Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät
hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?
Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja
vieläpä hirmuisemman surman.
Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt
asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei
ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne,
jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää
vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu
pari upseeriakin.
Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.
Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana,
tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä
rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja
ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain
venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää
tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata
teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän
ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta
kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia
semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin
kummallisilta näkyivät ne hänelle.
Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan
puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui
muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri
sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta
erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset
siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta
hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he
onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani
tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon
vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa
ruumiina.
Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu
ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi
se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen
vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään
ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.
Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan
arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka
oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat,
nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen
kolmelle toverillensa surman.
Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun
hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä
olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.
Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille
maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa!
Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä.
Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.
Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä
kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.
»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»
»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen
sanansa upseerille.
»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»
»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun
kunniani. Pieskää vaan minua!»
Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa
ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri
oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen
pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana
upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin
rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.
Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä
kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin.
Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan
kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen
huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja
voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon
kentälle.
Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli
hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset
elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä,
kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa
pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.
»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä
istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.
Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään
neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on
joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta
pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen
tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei
itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä
on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa
ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta
pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.
Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta
vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee
kostamatta!»
Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt.
Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka
tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä
sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että
hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit
lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.
»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta
seurasi.
Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen
vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa
yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten
näette, kenenkä tapoitte!»
Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä
siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu
joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen
huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin
huoneesen.
Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät
Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat
ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole
tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän
todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja
urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa,
vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.
Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita,
ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät
viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä
saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja
sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella.
Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli
aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat
seuraavat:
Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa
jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet,
oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä.
Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt,
kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi.
Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin
salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä
vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili,
sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi,
vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla
tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän
vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi:
»Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni
nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme
apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet.
Jokainen meistä on valmis kuolemaan».
Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria.
Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta
tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein
välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja
kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa
pelastustaan.
Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen
esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.
»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos
sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme.
Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle
karkausta välttää».
»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta
kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan
sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on
täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä
voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on
suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta
jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä,
kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».
Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa.
Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin
tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».
Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun,
katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:
»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»
»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte»,
vastasi Hannu.
Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat
keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin
sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät
kummastuttavan heitä.
Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän
erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi
kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat
upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun
neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun
kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli
venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt
upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli
aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.
Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma
tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko
pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli
antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi
hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi
hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki,
millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän,
että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet
saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle.
Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun
tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä
Sanna asui.
Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui
perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin
kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja
minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä
asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi,
että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin
rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.
»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole
valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos
olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit
alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi
ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja
tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen
silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on
hirmuinen».
Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä
karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen
hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle
poiketa.
Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat
hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki
entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen
kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.
Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot
tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä
karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla
vauhdilla veneesen.
Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan
särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi
sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat
tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut
kuoleman oma.
Mitä oli Hannu tehnyt?
Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa
olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle
näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä
nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät
venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.
Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli
heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen
vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat
eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.
Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja
hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka
tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja
mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun
hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän
muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja
pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen
karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva
väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen
tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä
kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä
eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene
vihdoin saatiin liikkeelle.
Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus.
Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän,
ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että
tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen
peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen
uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä
veneesen.
Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa
käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa
saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli
vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei
Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen
pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti
soudettiin saarta kohden.
Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa
määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli
tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen
soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle
ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli
pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.
Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli
niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää
täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin
-- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä
syyt häntä yllyttivät?
Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt
heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota
Hannu oli odottanut.
Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.
Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön
viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa
vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän
tiesi, että hän osasi uida.
Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan
pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että
tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti
silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla
varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun
päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut
pelastaa itseään.
Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen
päähänsä.
Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli
pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut
tiennyt surmaa peljätä.
Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?
Isä, sisar ja morsian!
Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä
pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja
vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa?
Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään
säästänyt.
Mutta miten kävi venäläisten?
Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän
tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat,
luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä
käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat
osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä
toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut
helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän
onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa.
Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään
vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois
tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki
olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva
sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat
ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.
»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän
tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa
oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.
Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä
irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat;
toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.
Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin
toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi
veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset
tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä
soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten
venäläiset, aina kaksi vastatusten.
Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta
kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin
kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli
hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan!
Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo
neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa
koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin
voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat
upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.
Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.
Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet,
etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian
myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat
ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää
uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.
Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä
oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan.
Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja
kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.
* * * * *
Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa,
oli Sanna ja Jeremias jätetty.
Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.
Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen
haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja
laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja
tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun
sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut
vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon
tuostakin manaillen ampujaansa.
Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina
nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta
järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ...
niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.
Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei
kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut
kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän
laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen
silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta
kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen
kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut
uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana,
onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin
onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista
ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät
auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias
hengitti... Vihdoin...
Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet.
Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä
tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan;
hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä
ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän
pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon
peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän
tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän
polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli
kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän
vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt,
missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin
pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten
valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt
peljännyt.
Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei
nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten
kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot
eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.
Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen
kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen
kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut
samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?
Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän
elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!
Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän;
sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet
siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi
hän Hannun verisen kirveen.
Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui
taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se
ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki
miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen
ensiksi kaatuneen armaaksensa?
Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui.
Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi
unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja
nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota
hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän
oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman
kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli
peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki
hän, mitä sanoi hän tähän?
Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi
hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti,
sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä
oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin,
mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta
kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen
vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt,
olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen
vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä
hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen
ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen
neitonen, tästä syystä?
Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta,
mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!
Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten
kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa
järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna;
mutta hän istui rannalla ääneti.
Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.
Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu
loppuu!
Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli
tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä,
kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli
toivonut saavansa elää ja kuolla.
Minne kulki hän?
Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle
ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän
oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan.
Kirkkoherran luo hän kulkee.
Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen
kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta
surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä
kulje kahta pitkää penikulmaa.
Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo
kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön
aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- --
Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista»
kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan
tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä
kysymyksilläni:
Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili
myöskin venäläisiä?
Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin,
mitäpä siinä oli miettimistä!»
Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada
lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. --
Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että
sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin,
hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja
pappilan tienoilla tapahtunut.
Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun
ja Sannan luo.
Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää --
viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä
tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä
vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua
mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa
silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä
piilossaan.
Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi
aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei
huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.
Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki
Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän
nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön
hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen
sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti
venäläiseksi.
»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta
missä, missä ovat pappilan asukkaat?»
Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle
puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen
päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon
pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä
löytävänsä ketään ihmistä. --
Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten
hän oli pappilaan kulkenut.
Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö
tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja
paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan
pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja
vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon.
Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet
ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan
pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa
avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.
Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten
kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei
muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla
puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä
kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät,
mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja
sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon
vanhuutta.
Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää,
kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, --
hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä
lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka
pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä
nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa
lähestyivät he häntä.
Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka
tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi,
jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä
-- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra
myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä
kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi
hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat
kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.
Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian
rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka
suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän
säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen
matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja
mikä häntä oli kohdannut.
Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri,
kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile,
vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»
Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet
vierivät nyt hänen poskiaan myöten.
Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä
kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä
vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa
olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli
tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä
näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.
Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet
kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan
vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan
venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.
Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna,
paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät,
mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä
veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään
Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa,
jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei
hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta
vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja
sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat
häntä ynnä hänen noutajansa.
Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos
sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei
veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin
kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja
Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut
ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat
kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.
Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle.
Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla,
josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät
silmällä, mitä järvellä näkyisi.
Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita
vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja
osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus
oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat.
Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät
saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan,
sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.
Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä
vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän
ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt
enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta
lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias
torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo
veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.
Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä
turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi
tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut.
Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä
heillä oli tekeillä.
Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle
piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä
takaisin mannermaalle!»
Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut:
»Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on
kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee
hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».
Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä;
mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi
matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan,
tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata
kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.
Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra,
Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle
mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen
lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka
saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra
sanonut.
Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt
takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle
pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati
isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.
»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle
tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän
käskyyn sai isäntä tyytyä.
Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei
siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli
kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan
kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin
oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.
Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja
Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli
kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi
kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle
laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen
huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun
oksassa riippui.
Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että
venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä
enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.
Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa
ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat
vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista
niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana
hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.
Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa
vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!
Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen
sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän,
josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta
yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.
Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että
vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä
tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja
hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.
Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään,
ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä,
uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi
hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta
heidän jälkiään näkyi pappilassa.
Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty
alas.
Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän
pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus
vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.
Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan
lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat
paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he
toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen
iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla
majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin
tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa
tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.
Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa
tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta.
Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui
työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja
suljettavat.
Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen
oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta
ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu
isäntä.
Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden
tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He
tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.
Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon
vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun
savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta
vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta
aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko
Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt
ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen
olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta
ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he
voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän
olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias
haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon
päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen
julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän
kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun
ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut
lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin
kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän
taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt
tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle
arkun.
»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar --
»tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä.
Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli
avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa
kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli.
Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi
hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet,
ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun
vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä
löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että
saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he
olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he
saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme
ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta
Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle
päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton
arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin
kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme
silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina
tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin
saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».
Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää
saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha
ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:
»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan
poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen
neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja
Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä
kirkkoherra!»
Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt,
vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat
kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät
uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.
»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.
»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä
vakavasti.
»Nälkäkuolemaa siis!»
»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli
nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen
isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää
meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän
käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas
hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».
Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn
isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin
semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin,
kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän
mumisi vaan: »Se on hirmuista!»
Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin
sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi;
sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä.
Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa
arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte
vielä!»
Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita
päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.
»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi
ukko.
»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui
kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä
sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos
hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».
Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei
sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen,
minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki,
kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- --
Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri.
Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi
arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.
Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos
sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä
kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä
kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän
katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja
hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai
tietoja hänestä.
Mihin oli Sanna joutunut?
Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt
kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti
peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän
onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle
saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie
alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan
takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen
tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti
piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut.
Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita
poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet
sitten väkisin Koljaan taloon.
Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna
kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto.
He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus
häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin
kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. --
Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän
tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian,
siis armaansa murhaajia?
Ei! Ja kumminkin katosi hän?
Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten
hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan.
Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti.
Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt,
kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen
hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän
levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet
aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa
ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät
enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.
Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna
lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä
naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen
kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli
ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle
rintaansa, syvälle sydämeensä.
Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.
* * * * *
Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina
nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari
Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_.
Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä
ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat
muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä.
Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella
kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi
miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä,
mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.
Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat
aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja,
uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä
silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä
loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli
muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel
kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.
Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat
hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan
olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin
suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin,
miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon
yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.
Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen
hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa
arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku
avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku
kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra
samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä
menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös.
Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla
Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.
* * * * *
Tähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat
uusiksi tulleet_.