Jumala elää.
»Usko, äläkä epäile!» -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun
hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena
silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut
hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on
isäni?» -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se
vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen
sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt
tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen
viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän
näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- »Usko, äläkä
epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin
nähdä Ainaa tuommoisena.
Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.
Hän seisahtui portaalle. -- »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen
sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:
»Navettani alla, kuopassa». -- Johannes astui pirttiin päin.
Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri,
Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»
»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa
pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan
heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä,
jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat
kuopasta otettavat kiinni.
Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka
päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma
oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat
miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat
jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven;
hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän
miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden,
joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet
ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä
ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän
hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»
»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi
joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli,
olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän
ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka
hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana,
väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä
voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana
odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili
lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta
ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän
kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.
»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti
lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.
»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas»,
sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa
oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä
mitään kuulunut.
»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle,
ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli
kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa
huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän
toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti
hän laskeutua kuoppaan.
Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti
itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta
jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän
ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin
pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja
kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli
amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli
tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette
erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta
samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet
vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon
ammeen alle!»
Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen
korvaan: »Se liikahti».
Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin
rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen
yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan
tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli
nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun
puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi
juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan
Heikkiä syytettiin. -- »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki
suoraan ammeen luo. --
»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi
kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja
mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan,
jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista
vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi.
Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät
uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat
silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen --
ja kamalasti kaikui kuoppa.
Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja
Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä
miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja
aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät
mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt
Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.
Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri
kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi
ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko
huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut
pyssynsä.
»Sakri!» huusi Johannes. -- »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. --
Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat
miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta
kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra
Jumala!» huusivat he.
»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa,
ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat
itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.
Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä
hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen
sormillensa. -- »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään
ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. --
»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan
etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi
mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että
molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä
kukistunut alas.
Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi
kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt
polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin
nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin
kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut
kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.
Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti
Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet
ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti
sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän
kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa
loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.
Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan
Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän
vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin
häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien
valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta
saattaneet häneen katsoa.
»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä
mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille,
ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.
»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui
Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään
enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää
niin pian herää» -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka
kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes:
»Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat
työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan
edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin
sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän.
Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät
eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa:
»Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli
käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen
kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että
pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli
kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja
hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään.
Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut
kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli
vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui
pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa,
kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»
Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten
Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten
he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle
takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän
oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla
maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman
tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli
onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen
korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän
työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri
nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan
tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon
julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan
tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat
omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen
nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että
sinä...»
Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella
mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö
hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin
kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset
silmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän
itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja
hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan
korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt.
Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui
rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on.
Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta;
mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki
hänessä työtään.