Ainan uni.
Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui
murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä
nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran;
hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi
syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut
ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä
hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys
kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita
vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina
nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.
Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus
levisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä
kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen
kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli
ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa
olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi.
Hän lähestyi Ainaa.
»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut
hänelle mitään vastata.
Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen
äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat
ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat
silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli
heitä, maa oli heidän.»
Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein
parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät
kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon
siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän
äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.
Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli
suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi
kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja
ihmiset sanoivat silloin: »_Jumala on rakkaus_».
Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.
Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he
eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.
Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain
keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä,
joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja
veisaten Luojan kiitosta.
Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli
sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.
Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat,
he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »_Täällä ette
onneanne löydä_».
Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä.
Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten
omatunto.
Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana,
niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.
»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.
Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi
kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.
Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta,
ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat
hedelmät!»
Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului:
»_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_», ja Jumala kutsui puun
_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.
Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä
siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala
kadehtii teitä» -- niin puhui kärme ihmisille.
Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka
puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli
puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.
Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi
linnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.
Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »_Te söitte puusta,
teidän pitää kuoleman_!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla
hän tahtoi ihmiset kuolettaa.
Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat
_rakkauden_ enkelin.
»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli.
Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet
putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin
sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».
Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin
vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä
hän rakasti ihmisiä.
Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän
pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko
sinä nyt minua?»
»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän
unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko,
äläkä epäile!»
* * * * *
Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes
oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.
Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle
enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.