Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.
Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me
tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä.
Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan,
sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.
Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä
oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.
Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa
paransi aina.
Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui
tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui,
miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa,
mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle,
Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi
päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän
läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.
»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?»
valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen
Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa
vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.
Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului
pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti
hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen
muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»
Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat
mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.
Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi
Kuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.
»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.
Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä
Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä
valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi,
että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät
hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»
Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman
asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä
asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä
sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon
kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan --
semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä
aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun
virkistymistä.
Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui
silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui
Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen
sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.
»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö
minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» -- Ja Tummu väänteli itseään
vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti
pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä
luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen
kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.
Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli
menomatkallaan maailmasta.
Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän
tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne
minulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen
minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet;
viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- --
Apua, apua! Mistä, mistä apua!»
»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.
»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. -- »Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei,
ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle
paljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla
kävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa.
-- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!»
Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.
»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta
tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»
Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti
epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet,
sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä
palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään,
sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän
muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»
Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää
vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo
tule?»
Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja
Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa
enenivät.
Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin
puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän
jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt,
mihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli
varsinaiseksi elämäksi muuttunut.
»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen
viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».
Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän
hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»
Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli
vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin
puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi
hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi
tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua
syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» --
niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa
päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten
hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi
tuttavansa, kehoittajansa pahaan.
Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon
kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan
Ainan luona.
Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet
rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä
kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi
hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset
sanansa. -- »Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies,
-- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla --
kuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!» -- ja Kirkko-Tummun
sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta
silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä
kerta -- viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä
olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.
Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä.
Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin
vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän
ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt
Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti
Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa
hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet
takaisin».
Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta
Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa
merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän
vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva,
ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä
lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja
kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli
toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet,
mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun
hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka
Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia
sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli
hän, ja ne herättivät hänet elämään.
»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja
töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin
olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei
enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa;
uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti
rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.
Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes
painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat
tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun
silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama
silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut
makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.