Rakkaus ja rakkaus.
Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja
piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan
ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli
ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit
surkuttelivat häntä.
Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli
Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat
siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli
siellä niin rauhallista.
»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät
väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta
uskollisesti silmiin tuota kysyessään.
»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi;
en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut,
tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen,
ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä
näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut
kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina
tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa
keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään;
Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa
jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin
luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.»
Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja
hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.
Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä
vieraat kävivät karjaa ruokkimassa.
Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet.
Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei
kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä
kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden
kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että
Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa.
Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa
tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli
kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli
kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina
silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran
juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!»
Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen
nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli
äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin
oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä
hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä
ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän
sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni
kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun
kihlattu morsian».
Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala;
mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta
maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä
hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa,
hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa
luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen
elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman
silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta
Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten
oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa
päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen;
hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.
Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä
ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän,
ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän
kutomaan.
Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja
rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi
Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli
taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.
Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa
ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona
ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet
valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi
hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään
käsiinsä nojaten portaalla.
Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on
tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se
maisteria on käskenyt?»
Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin
myöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja
Aina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä
aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin
luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt
missään. -- -- --
Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot
jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän
sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän,
pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.
»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua
sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi
tahtoo sinuakin puhutella».
Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta
kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi
lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.