V.

Käräjissä.

Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen

vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.

Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja

niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli

riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin

Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä

vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka

paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin

käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä

enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta

oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin,

kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se

kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli

torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä;

hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita

nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän

oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen

pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät

taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli

vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo

oli huono.

Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja

vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat,

lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa

poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu

käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille,

oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta

ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka

hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella

miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei

Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki

Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin

hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko

se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi

ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä,

vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki

silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää

hänessä.

Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.

Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä

kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin

luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».

Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen

mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän

Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta

käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin

puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.

Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän

tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa.

Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina

vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa.

Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.

Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne

tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta

akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen

nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen

sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät

vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat

odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen

ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä

rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan

pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät

muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä

nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta

käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli

vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat

kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea

vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi

kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen

asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.

Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu

kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia,

niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin

on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet

odottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia

ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa

alkoi tuomari tutkintoa.

Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili

viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen

silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä

kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän

lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin

edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään

salannut eikä mitään lisiä pannut.

Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari

nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi

puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita.

Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa

puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on

meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta

saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut

vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en

uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen

elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä

teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta;

mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa

ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta

kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».

Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän

seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko

olet valheesi lopettanut?» -- Tuomari vaati häntä vastaamaan

nimismiehen kanteesen.

»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa

ei ensinkään pelkoa ollut.

Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin

kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän

rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?»

Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan

etuhuoneessa.

Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri

tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä,

joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja

pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi

hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.

Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa

aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän

nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes

ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»

»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. --

»Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun

hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä

isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. --

»Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä

miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen

kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta

nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- »Oletko

ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. -- »Monta kertaa, herra tuomari!»

vastasi mies. -- »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» -- »Ymmärrän».

Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä

oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja

rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja

rupesi tekemään valaansa.

»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului

kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen

päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen

Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta

mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan

totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan

kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne,

mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä

hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi

houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä

hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin,

jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia

puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei

ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.

Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan;

hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen

kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» -- »Hän on sielunsa manalaan

vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän.

Ainakaan ei mitään sanonut.

Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan

huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja

kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä

liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän

silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla

sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki

Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi

hänen otsalleen.

Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että

Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen

sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät,

sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen

oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan

ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi

ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen;

hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan.

»Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se

mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta,

hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» -- Ja ovi

lukittiin hänen jälkeensä.

»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti

hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.

»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan

tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen

hiljaisella, vapisevalla äänellä. -- »Muista», sanoi tuomari, vakaalla

äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi

tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi

tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen

silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli

vaipua maahan.

»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien

silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni

tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta

Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.

Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja

muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt,

joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin

tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta

sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.

»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski

nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla

paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari

nuorukaista.

Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä

tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja

kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän

samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten

lähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa.

Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli

ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui

hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen

todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa

puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin

Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».

»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.

»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä,

jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».

Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi

vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet

tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko

hän täällä'?» -- »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat

katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»

Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli

Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi

ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.

Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina

ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti

oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin

oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka

vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli

nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei

vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä

päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt

enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat

viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan

oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan

ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.

Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne.

Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa

rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten

Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa

oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti.

Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa,

johon eivät Ainan sanat pystyneet.

Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus

salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin

silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi

isä.

Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin

kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten

hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista,

sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi

istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa

käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että

hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen

kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä

sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa

olisi viety linnaan takaisin.