Syksyinen päivä.
Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina,
roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut
pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä
laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita.
Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan
yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes
takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan;
viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla,
ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti
yksin.
Syksy oli tullut.
Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan
kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset
seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja
kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta
auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen
ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!
Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä,
hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi,
koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat
kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän
ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos
vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen
ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi
kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi:
»Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella
tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen
lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua
Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.
Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde
tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä
olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä
seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja
päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän
katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat
hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?
Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu.
Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa
oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet.
Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi
laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän
purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat
neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan
olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät
syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet.
Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä.
Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?
Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas
polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös
kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen
havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat
säpsähtivät.
Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka
kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.
Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni
tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön
matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön
nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».
»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa
palata pappilaan».
Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi
Johannes kyselemään yhtä ja toista.
Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun
poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole
luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet
itkenyt?»
Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli
vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.
Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän
sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa
punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt
nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä
iskivät tulta.
»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta
vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»
»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä
uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies
rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden
pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme
kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti,
vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa
tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on
syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa
tehnyt». -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.
Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän
kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos
olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän
ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä
saattanee olla.
Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän:
»Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää
nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja
taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.
Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa
tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala
on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on
mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii,
rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu
välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin
sinun puhdas sydämesi ansaitsee».
Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta
kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen
haavaan.
Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten.
Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja
Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa,
mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta
vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana
rovastin kamariin.
Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes
ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti
kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.
Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja
kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle
pitää oikeus tapahtuman!»
Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan,
rakas lapsi!»