Kiusaus.
Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen
veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä
sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei
mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän
pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää
ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut
isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.
Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja
takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen
isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen.
Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän
edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja
vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että
isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.
»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin;
»isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä
yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona
kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei
minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei,
päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin
isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan,
mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä
sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», -- ja nimismies taputti
taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.
Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin;
hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.
Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.
»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan
ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin
toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä
saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin
neidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on --
tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen
leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat
sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun
olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»
Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli
häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen
käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein
puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja
kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket
olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi:
»Minä olen morsian!»
Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään,
vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että
nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana
sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista
puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on
sinun ylkäsi!»
»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.
»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään
laivoineen meni meren pohjaan -- --».
Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä
nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee
kohta kotia.»
Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän
kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän
mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut
avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei
nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa
kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian
havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan.
»Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä -- minun
vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan
myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun
valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin
kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna
saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea
katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden,
kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja
hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen
onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»
Aina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut
vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo
lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton
puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä
pelkää, kaunis Aina!»
Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.