Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.
Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot
olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan
joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa
arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän
tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi
tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut
iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet,
oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki
isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi
Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä
vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa
lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä
ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.
»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui
kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».
»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli
saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja
hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.
Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki
toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli
hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut
olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo
oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei
tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa
tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito,
joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili
hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään
näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja
pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei
ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun
uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden
kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä
markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita
pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös.
»Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi
vuoteelle. -- Hän nukkui.
Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin
lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne.
Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän
nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää
oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20
ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian
havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan.
Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut
tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta
pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja
repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja
jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! --
Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri
taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys,
mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu
on hukkunut!»
Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut.
Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä
saattavansa lukea onnettomuutensa.
»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni
on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä
kohtaloistaan kaupungissa. --
»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen
koskenut.
»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen
kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»
Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut
saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta
myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy
pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.
Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin
ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan
rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat
tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.
»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui
hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.
Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja
hyppäsivät vuoteistaan.
»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski
toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät
miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.
»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja
viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.
Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi
nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi
nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin
markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten,
ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat
petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi
vastaan; tänne vehkeesi kohta!»
»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi
ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»
»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi
nähneet». --
»Her-ra va-allesman-ni! -- -- --»
»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt
sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat,
vai? -- --» ja nimismies näytti rautoja.
Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut
käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin.
Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi
toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä
tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen:
»minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että
minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» -- Tuo lause
hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän
omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies
oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja
Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.
Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat
käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää
syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi
ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja
hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan,
ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin
tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus
nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien
sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun
velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» -- Ja
nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. --
»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin
hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä
palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta
sill'aikaa!»