Eriskummainen pyhäaamu.
Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää
oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta
mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle
oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla
luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut
Antin kanssa.
Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli
pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä
enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt
kuin ennen.
Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui
lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo
puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»
Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta
silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana
huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».
Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat
toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti
lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei
tule mitään.»
Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.
Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika
kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa
kumminkin kiireemmästi.
Pyhäaamu tuli.
Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään
sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä.
Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on
onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada
tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne,
jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden
kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla
asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän
teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä,
ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli
ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä
määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se
paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen
tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa
hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen
kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei
voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen
itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai
silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä
päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä
pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme
jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen
mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.
Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin
sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta
kiitollisuutta osoittanut.
Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen
vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo
merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan,
sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä
tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja
hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri
oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän
ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan
tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä
ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri
kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan
Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki
tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli
hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies,
joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut
onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin
kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui
hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin
vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa
kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen
käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi
muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys,
joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt
on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan
tällainen:
»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät
huoletta?»
Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen
nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun
se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri
suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät;
hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta
tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää
uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit
heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä
vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi
viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei
paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan,
hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa
tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton
puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän
sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli
maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon
kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli
Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä
eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua
lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi
hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai
herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.
Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat
tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän
kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei
ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä
tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut
mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella
sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän
päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi.
-- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan
seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» --
ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka
etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini
ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot
muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri
oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.
Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa
onnensa satamassa. --
Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän
silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme
kuuluvat.
Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu,
ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode
leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän
ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut
pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.
Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella,
morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä,
voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa
kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.
»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te
luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle,
että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»
»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».
»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa
pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».
»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät
nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en
häneen voi luottaa».
Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti
Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon,
ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen
mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan
halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta
kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän
ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa
se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»
Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat,
vaan huulten yli ei sanaa tullut.
»Te ette vastaa?»
»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.
»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei
äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte,
jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme
nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi!
Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille
suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna
tuohon kysymykseen?»
»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi
Hanna hiljaa ruusunpunaisena.
»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna,
mitä vastaisit?»
Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin,
kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä,
ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi
neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en
häntä hylkäisi».
Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!»
sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen
kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan!
Hän ei toiveitamme häpeään käännä». --
»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä.
»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan
peruuta päätöksiänsä!»
»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt,
rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».
Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli,
ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin
huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --
»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli
leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa
yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»
Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut.
Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi
hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»
»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa
keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».
Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit
rasiasta käteensä ja meni pirttiin.
»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.
Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan.
He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin
viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä
katosi.
»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi
maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli
tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri
viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa
ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä,
miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi.
--
»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole
muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua
muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».
»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne
osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani
kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä
minulla on --»
»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti
ovelle.
»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.
Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua
kanssanne vähäisen?» --
»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on
sanomista!»
Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja
silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään
kuulla muun kuin lautamiehen».
»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole
ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä
sinulla on sanomista!» --
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en
saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui
hän.
»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa
maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.
»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti
otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».
»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»
»Se on äitini sormus».
»Mitä se minuun kuuluu?»
»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini,
parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».
Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin
hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä
paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin
kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla
vihkimäsormusta».
»Todistus on tallella», sanoi Antti.
»Missä!» huusi lautamies.
»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.
Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on
se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran.
-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.
»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia
löytyisi!»
»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra
maisteri; te kuulitte sen?»
»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei
kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota
maisteria».
»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti,
Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet
uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin
poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi
renkejänsä kutsumaan.
»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! --
Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos
te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».
»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu»,
sanoi maisteri vaalistuen.
Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa
lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna
kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.
Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.
»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä
menen Riemulaan».
»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.
Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän
tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle
sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja
sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti
nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.
»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.
Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi
hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.