Riemulan parooni.
Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet,
jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka
kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää
siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut,
miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin
hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä
tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston
valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?
Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää
vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon
kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on
antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus
on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu
tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on
päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän
onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee
nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän
myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää
lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu
hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa,
silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden.
Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän
muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät
enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa
kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?
Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo.
Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä
semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä
vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä
rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa
-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus
on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka
alkaa elämänsä retken.
Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä
ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen
ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla
viimestään herää omatunto.
Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.
Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun
hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet
varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka
ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin
Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista
sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää
valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta
taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka
vertaista kauneudessa harvoin tavataan.
Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.
Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa,
hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei
hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä
pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut,
pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen
vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain
silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --
Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika,
hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents
Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta,
äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.
Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut
milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli
suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea,
sillä hänen omatuntonsa on puhdas.
Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona
hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt
on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.
Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä
hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin
salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden
nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni
lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun
hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa
elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat
loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa
lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen
vuodessa.
»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja
hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän
nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet
vierivät alas hänen otsaltaan.
»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet
katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.
Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla
äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».
Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin;
siellä käveli hän käsiänsä väännellen.
»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan
viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun
ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa...
Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä
vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän
minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle
jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut
kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen
ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan
kaikki elämäni pahat työt».
Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen
poskensa olivat kyynelistä kosteat.
Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla
sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan
polvilleen ja itki kuin lapsi.
Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli
parooni vielä polvillansa.
»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella
äänellä.
Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.
Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden
talvipilvien välistä. --
Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne
eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat
pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli
lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi
hän.
Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja
reestä nousi lautamies Ollila.
Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän
ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran
lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli
tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen
petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä
pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä
päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa
paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan
paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa,
ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan.
Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle,
oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä
laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen
nimismiehen tuloa Ollilaan.
Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa
makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.
Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta
oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin
kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.