Eliina.
Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän
sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin
vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.
»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi
polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa
ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.
»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä
näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta
pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi
annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys
selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit
sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni
pitää».
Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän
tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin
käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa
läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».
Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine,
jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli
sisäpuolelle piirretty »A. E».
Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta,
korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä
katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo
tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies,
poikani, oli sinun isäsi_».
Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen
hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja
kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea
takan edessä.
»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua
kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että
osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa»,
ajatteli hän.
Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän
sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:
»Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.
_Karl Gabr. Ström_.
Provastin apulainen.
Todistavat:
Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».
Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.
Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:
»Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä
on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun
puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se
ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki
muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää.
Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy
muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi
vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo
kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää
sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja
katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni.
Minä lähden nyt Ranskan sotaan.
Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit
minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että
saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa
tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä
sinulle 1000 riksiä.
Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota
en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän
kuin sinua aina rakastava...»
Anders Edler».
»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.
Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen
oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».
Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»
Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:
»Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä
kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan
lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika
ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti
_Karl Gabr. Ström_.
Provastin apulainen».
Seuraava paperi kuului:
»Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika
ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka
suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi,
jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan.
Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä
olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan
äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria
sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi
minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin
poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin
tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena,
joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman
käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin
erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo
Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai
että kirous isäni kanssa menee hautaan?
Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän
minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä
miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä,
miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus
Anders'illesi.
Riemula, Elokuussa 18--.
1000 riksiä seuraa tässä mukana».
Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi
tunsi hän sen.
»Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi
elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli
kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli
isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua
pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle
muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini
kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin
oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän
Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske
asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli
rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen
miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten
unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin
nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne,
jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se
oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni,
sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään
puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein
sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua
anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei
vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua
iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin
16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin
silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme
oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa
palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi
vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä,
sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa
monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas
isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi.
Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän
iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä
silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä
iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan
minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten
anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen
sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä
unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua
uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin
ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton.
Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin
lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin
häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa,
vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä
paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin
todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja
seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut
olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne
opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet
minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut.
Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin
veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin
voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti,
onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen
joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa
vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla.
Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta
jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin
havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat
laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä
häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti,
semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt,
vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi
kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se
aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti.
Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut
toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella
vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin
rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän
otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että
minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt,
julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon
myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten
minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa
vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo
hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En
tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi
hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin
Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä
nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle
selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta
lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas,
rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä
minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua
kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran
näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena,
hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä
sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä
kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut
toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.
»Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä
osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat
kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi
ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että
sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni
kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä
äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset,
joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin
ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he
ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että
hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä
kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä
pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet
astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun
tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle
myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.
»Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten
rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni;
kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa,
joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos
sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut,
emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano
hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni
ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä
poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän
pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen
siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä
silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».
Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut
äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän
enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei
huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan,
että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli
näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon,
mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että
toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin
muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen
poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.
Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä
saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli
hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän
oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon
hänen askeleensa!