Talontytär ja palkollinen.
Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa.
Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli
vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa.
Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin
ovi oli sisältä salvalla kiini.
Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti.
Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan
oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi.
Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan
kohta jälleen tarttunut työhönsä.
Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja
ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille
rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti
kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.
Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna
ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa.
Oliko tuo pelkkä sattumus --?
Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin
hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan:
»Antti, minä hain teitä!»
»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.
»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».
Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti,
näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä
kiilsivät kyyneleet.
He istuivat kahden puolen pöytää.
Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli
Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»
Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu,
seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä
Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en
tiedä».
»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista.
»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden
renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette
voine minua pettää?»
»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä
ennen kuolisin».
»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo
pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.
»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo
naiminen vastoin teidän mieltänne?»
Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin
hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat,
olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman
heitä?»
»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.
Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa
siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.
Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».
»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.
»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen
huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»
»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa
maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.
Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme
tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja
kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut
sama mies kuin äsken.
»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää
tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»
Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen
sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli
vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.
Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko
päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski
kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä
Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.