Mitä Liisa muori arveli ja teki.
Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä
viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä
satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi
talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt
ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin
kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei
siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä
ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken
unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo
maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen
Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä
tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun
mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina.
Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä
herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin,
maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi
tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin
askareihin.
Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla,
mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat
heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt
päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.
Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka
Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin
porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki
kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla
tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat,
joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista
keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.
Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen
tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli
kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin.
Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat
himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut
vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli
aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --
»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle
kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa
tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».
Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina
toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin
siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja
hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei
olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.
»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat
laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut
osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin
kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi
maantielle».
Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan
vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.
»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin
pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan
palkolliset pitivät maisterista.
Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli
ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa,
jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että
Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.
Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin
eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren
hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei
tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene
yön kuluessa kuivunut».
»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön
kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä,
hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»
Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa
sanomatta lautamiehen kamariin.
Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei
joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.
Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki
työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette
mitään puhu?»
»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat»,
vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.
Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet
olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea.
Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies,
toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut
olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien
päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan
välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että
vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi
hiljaisuus kuin pirtissä.
Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu.
Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt
kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.
Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme,
sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä
maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä
kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy.
Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän
kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee,
ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä
vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella
isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin
päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut
rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on
hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä
-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii,
ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.
Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit
kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään
vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä
suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.
Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua
jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan?
En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri
hänen poskillensa.
Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua
tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa
lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle
hoitajalleen mitä hän mietti.
»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden
sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan
kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin
menevät».
Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä
Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla
onnellinen!»
»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa
silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten:
»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»
Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan
jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin
ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa
kuulutuskirjaa pappilasta --»
Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin
kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa,
ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri
pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti
ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat,
silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä
sormessa oli kaunis kultasormus.
»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat
ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.
Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi
hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei
luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.
»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun
Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä
enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.
Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä,
olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli
kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen
jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli,
sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli
nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja
laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä
lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo
kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän
kysymyksiänsä.
Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut
pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli
nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että
maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli
kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili
lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista.
Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta
hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan
voinut kieltää kuulutusta.
Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän
käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon
päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama,
kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi
saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät.
Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata
toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».
»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden
kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni
isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi
puhtaaksi!»
»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule
mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa
Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta.
Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä
vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta
sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään.
Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen
pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen
lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin
palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta
on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»
»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.
»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä,
ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää,
missä Eliinan poika on».
»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies,
vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän
sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä
sallinut ja -- --»
»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt,
ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten
tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt;
muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton.
Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit
tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»
»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen
tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani
käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka
hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa
auta häntä Ollilan emännäksi.»
»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi
teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois
minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista,
lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»
»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt,
piiat, totivettä tulelle!»
Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies,
etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni
lautamies maisterin kanssa kamariinsa.
»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän
jälkeensä.
»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.