V.

Maisteri Lager ystävälleen.

Kunnon Veljeni!

-- -- --

Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta

valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle

muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku

vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni

ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut

toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni,

ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni

tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa,

minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon

talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy

maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni

muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden

siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää.

Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista

ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. --

Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni

hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella

voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä,

elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia

minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle

mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan

vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä

rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen

saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi,

mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen

olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun

hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon.

Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin

ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos

kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?»

Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin

on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista

kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen

tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä

tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri

löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo

minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun

on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää;

mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan

tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana

maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna

sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi

minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti,

tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui

huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä

lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja

silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette

siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina

ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi

tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna

mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu,

mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli

minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä?

Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni

mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään

siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua

seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran

Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka

suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen

isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen;

mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut

käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän

kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman

oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole

syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa

kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa

olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

Fr. Jos. Lager.

Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I · 第 12 / 39 题