Renki ja talontytär.
Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola
suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai
miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä
näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut
keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan.
Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää
peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.
Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran
tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet
savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan.
Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat
etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu
mitään.
Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet,
ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut
vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.
Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri
saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta
pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin
aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on
vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa,
jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla
otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin
niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut
sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata
itsensä, niin on hänkin tekevä».
Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut,
hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet
kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä
kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että
vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei
Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli
kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa
valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.
On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita,
ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden
siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen
syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en
luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa
opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin
juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli
puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti
tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen
kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys
on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa
koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin
näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi
päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja
samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen
tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa
itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa
voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se
myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen
mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä
kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen
kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa,
niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin
rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla
hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.
Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka
tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin
viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä
suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen
koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten
miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen,
renki Ollilassa?
Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan
lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt
renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri
Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.
Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran
kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt
palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän
on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja;
mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita,
istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.
Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin,
oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui
kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä
hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä,
niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni
rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi
mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää,
sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». --
Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian
samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut
Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.
Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli
hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli
Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»
»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä
yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään
lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi
niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana,
vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan,
luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan
loppuun.
Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä
kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät
miettineet.
»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten
joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin
päin.
Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän
näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on
minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.
»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on
kuollut; mutta isäsi --?»
»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.
»Sinä rakastit äitiäsi?»
»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».
»Hän oli siis hyvä ja hellä?»
»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa
hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet,
ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän
ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän
on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa
on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi
minun rinnassani aina kuolemaani saakka».
Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen
äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.
Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin.
Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää
olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.
Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta,
ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan
puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti
Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.
* * * * *
Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää
ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon
muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse
havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä
toisissaan, saadaan nähdä.