»Kunnon Veljeni!
Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä
tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa
miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan
tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan
isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti
G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta
pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin,
ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin
stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni,
minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli
rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama
kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa.
'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani
kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä.
'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää
sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea
rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä,
paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies',
sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut,
ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka,
mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi:
'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. --
Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta
nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja
havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään
kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa
asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena,
kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen
maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut
kotini.
Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue
seuraava:
Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä
tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni
raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen
unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä
kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas
Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan
edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä
appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin
puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta
kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos.
Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla
luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas,
sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden
nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) --
hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä
hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman
verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!!
(Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja
etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä
söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun
käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä
Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen,
tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut
häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui
kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä,
peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä
paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka
sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --