»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?»
»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»
»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina
itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»
»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»
»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku?
Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni
herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa.
Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan:
mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan
pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on
herraa parempi?»
»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän
talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin
minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas
mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».
»Niin».
»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»
»Niin, niin.»
»Te olette isänne ainoa perillinen?»
»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».
»Ja te rupeatte papiksi?»
»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta
tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on
pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista
ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä
rakastan».
»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot».
Maisteri hymyili.
»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari
tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän
mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria
kysyi hän:
»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on
velvollisuus kaikki tietää».
»No, ja kun tuon saatte tietää?»
»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».
Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän
iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi
kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen
herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika
edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä
tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni.
Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee
puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon
olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle
tyttärenne Hannan?»
Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi
käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma
rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä
olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi
kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun
pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano
kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille
antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee
niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan
omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla
kätenne siihen!»
Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen
käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa
jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»
»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta
tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa
ole».
»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan
Hannalle, että hän joutuu tänne!»
»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella
morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että
tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».
»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan
laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».
»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala
elinpäiviä suo».
»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa».
-- -- --
»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole
nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin
onnellinen?»
»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka
reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa
hakemaan».
Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut;
hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et
sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat
viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja
ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».
Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja
maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut
leikkiä laskea.
»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan.
Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt
istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on
_pappilassa_ --».
Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan
talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi
kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.
»Herra Raatimies!
Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta,
sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella.
Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus;
mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka
ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen,
jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille
velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä
postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi