Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.
Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä
rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin
paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina,
että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee,
tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun
muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän
talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen
mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas
hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei
uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen
isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka
tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin
Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.
Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri,
hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen
peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki
mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina
tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty
lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa
tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa
hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin
monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli
hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.
Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta
olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu
talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa
seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.
Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja,
koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän
nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin
lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.
Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut,
mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin
äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen
ihanuutta kauniimpi.
Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän
tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi
isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa
rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä
voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja
lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä
isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina
riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin
säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei
tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että
sinä tästä säädystä nouset».
Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota
tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn
kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä
seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka
osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän
talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin
palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia
palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.
Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen
arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan
rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on
kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.
* * * * *
Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona
ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti.
Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle,
kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä,
joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli
kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä
saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä
saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».
»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla
vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja,
ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen
kaupunkivelkaansa».
»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä
tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi
saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin
hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».
»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla
tänne».
»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa,
mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri
tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka
kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».
»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.
Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat
ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän
kamariinsa samaa tekemään.
»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane
paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin
saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa
kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...»
»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt
puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa
pöydälle.
»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei
almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».
Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä
vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan.
Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa
jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa
kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen
ympärillensä.
»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! --
Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä
eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin
rohkeni tarttua maisterin käteen.
»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».
»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai
kuinka?»
»Kaikki hyvin, saatikka -- --»
»Mitä?»
»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».
»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta
suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu
hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista
työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä
miehen muassani».
Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja
hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat
tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän
aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.
»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä
vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.
Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli
juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa
paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä
olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä
parempaa miestä löytyvän.