Profeetta.
Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne
tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä
oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta;
mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin
tottunut.
Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli
semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se.
Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä
eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä
pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä,
mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli
kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä
kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin
tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli
hänelle kauhistus.
Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän
hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä,
lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin
kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.
Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi
vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei
suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten
Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli
häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin
Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi;
päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas
profeettaa!»
Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin,
palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista
elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän
ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia,
jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää.
»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!»
Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule
profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin
ritariksi nyt».
»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että
lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja
jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»
»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan
paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen
siunaukseensa».
»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen
eukon mukaansa.
»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.
»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen
takanaan. --
Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet
pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä
oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle
antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan
päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei
puhunut mitään, -- hän meni ulos.
»Se piru!» kiljui isäntä.
Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän
vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua.
Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.
Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha,
mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli
nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä
opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.
Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin
hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla
rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti,
että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei
hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.
Vaan muutos tapahtui.
Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja
hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea,
kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat
isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.
Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti
aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi
hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi
raamattuani».
»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin
lukea».
»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta
minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»
Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän
vihassaan.
»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»
»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti.
Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti
vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa
hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena,
ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä
siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen
poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.
Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti
äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän
niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.
On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät
kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin
päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän
voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan
nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta
kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään
sanonut.
Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta
hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään
katkeruuden kyyneleitä.
Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla.
Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä
kysynytkään. Profeetta unhotettiin.