Paroonin veri.
Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä
voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat
vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin
heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se
kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi
purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat
tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet
sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä
pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen
oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden
puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo
lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy.
Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen
mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla
toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun
ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä
ihmisiä asuu.
Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa,
lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova
käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola
ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? --
Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut
kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron
rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt
ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut
lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron
mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta
lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien
kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä
seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin
sadepilvien.
Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui
kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi
nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei
lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri;
kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja
särkyi.
Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei
enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän
laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa.
Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä
kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.
Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa
rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen
poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin
maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä
ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel
enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä
niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita
hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se
äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet
ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka
niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.
Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä
on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista
tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti
rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:
»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä
olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. --
Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää
sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät
olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et
ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä
kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen
jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on
kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja
ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti,
oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen
nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka
täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että
minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle
sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä
kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää
ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin
tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään
kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen.
Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa
tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden
tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi
käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».
Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon,
sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:
»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä
et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin
verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen
minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani
saakka on joka pisara sinun». --
Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina
on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on
itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä
suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.