IX

Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina

uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja

vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla

sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen

juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku

vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen

sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä.

Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty

pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni.

Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen

ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:

--Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!

--Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa

takaisin saamisesta.--Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!

--Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni

ääntään toistaessaan uhkailuaan.

--Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi

uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:

--Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma

lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa

polkien:--Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen

sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.

--Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui

vallesmanni ja yritti jatkaa:--Ja minä annan semmoiselle sikiöl...

--Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.

--Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi

juhlallisesti:

--Kauno Valdemar...! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä

laillako sinä puhut minul...

--Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni

niin että seinät jyrähtivät.

Jokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun

lukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan.

Kun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa

puolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä

Karoliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa.

Vaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen

ja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen

sillä sanojansa.

--Minä sanon ... minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin

juuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle...

Ja minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä

et saa siihen koskea sormellakaan... Et sakarisormellakaan...! Se on

sinun ankaruutesi tähden lähtenyt!

--Menköön...! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, ... eto elävä! tuskastui

vihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan

käteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen

lähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:

--Niinkö sinä puhut...! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija

sillä tavalla!

Syntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari

huoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä,

vaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt

aina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:

Hän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein

häijysti pistääksensä, juhlallisesti virren:--Raskaissa maan vaivoissa.

* * * * *

Tämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho

Ernestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus

oli ollut ilmiriitaakin.

Mutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi

otaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu

kuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen

esirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien

muistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot

olivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.

Tämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin

mieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat

haihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta

Eevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:

--Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena

pois täältä surun ja murheen laaksosta... Vähemmän on hänellä tilin

tekemistä!

Ja Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu

lakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista

onnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt

siitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo

mieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei

tahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen

kuin jaksoi murahtaa:

--Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus ... vallesmannia.

Eevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä

oli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi.

Siksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi

asiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:

--Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.

--Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.

--No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli

saatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit

ja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut

pitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia

kohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.

Niinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla

asian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien

olevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma

nenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen

ja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:

--Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon...

Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen

nenäliinallansa ja jatkoi:

--Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen

eukolle.

Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:

--Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?

--Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus

kuiskailun tavoin:

--Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!

Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian

vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat.

Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava,

nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi

vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:

--Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.

Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni

nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.

Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja

riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi.

Isä murisi jo:

--Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee...

Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies

selittikin, itsekseen murmottaen:

--Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.

--Hoh-hoi ... hoh-hoi...! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat

keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina.

Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:

--Olisit itse mennyt ... kun sitä siirappia niin himosit.

Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi

sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi.

Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti

mies riitelemällä:

--Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi...

Ei enää mikään muu ruoka vältä...! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin

sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.

* * * * *

Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino

Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:

--Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen

rauhaan!

Talon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä

jatkoi:

--Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä

siirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten

sinä sen lähetit...? Mitä varten sinä sen pojan lähetit...?' Ja minä

kysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä

suutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa

silloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi.--

Siirapissakos sinun pitäisi uida...? Siirapissakos sinun pitäisi aina

rypeä...? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?

Hän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:

--Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin

minä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä

sitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä

kauniina päivänä, jotta pyörähtää...! Mutta heittääkös tämä hyväkäs!

Samaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi

marina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on...! Ja etovertasesta, kun tästä

muutamasta siirappitipasta... Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin

ja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran

sinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä

pitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.

Hän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui,

riidellen:

--Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä

pistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan

iankaikkiseen asti, en paremmin sano... Ja mikäpä hänestä on erotessakin

nyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä

siteenä välillä...

Hänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:

--Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan

kotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.

Mutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän

uudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:

--Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön

miehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista

töistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin

jotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko

telehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!

Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja

kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:

--Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää

vaikka palveluspaikan saada?

Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:

--Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?

--Ka onhan tässä... Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään ... se kun

tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.

Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa

hän murahti:

--Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.

--Häh?

--Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti

Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta

toinen murisi lisää:

--Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei

sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat ... pojat!

Syntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina

oitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten.

Silloin huudahti Kaino Josefiina:

--Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista... Kun

eivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin

mistä ne nekään paremmiksi oppisivat!

Hän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:

--Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni,

niin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin

olemassa!

X

Pinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti

matkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit

naurismaasta. Juntus ilostelikin:

--Kun olisi aina näin paljon naurista!

--Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.

Aivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se

oli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan

päällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan.

Nurkassa oli kivikiuas.

Tämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka.

Läheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se

nukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli

ikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut

oli nostettu lipuksi saunan katolle.

Mutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet

ja Esa huomautti:

--Kun olisi leipää!

--Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä

henki. Saku kysyi häneltä:

--Etkös sinä tiedä missä on?

--Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:

--No missä?

--Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista

liritystänsä.

--Onkos muuallakin?

--O-on sitä toki... Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.

--Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä

hikersi:

--Saa sitä... Jos vain pyytää, niin saa!

--No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:

--Minä menen.

--Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:

--Jospa sinä et osaa?

--Osaanpas.

--No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:

--Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte

sanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!

Ja toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä

aikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat

naurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo

välillä tappelikin.

Mutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat

ensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen

mummo.

--Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa

jokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja

ihmetteli:

--Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla ... ja

vielä kesäsydännä?

Pojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:

--Kuka sinun isäsi on?

Tämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:

--Se on vallesmanni.

Mummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:

--Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut...! Kenen vallesmannin lapset ne nyt

kerjuulla käyvät...! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!

Ja mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:

--Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä

anneta ... eikä täällä mitään rouvia ole... Mene pyydä tuosta Koistisen

talosta työtä... Siinä tarvitsevatkin paimenta.

Pettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään

kivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa

talossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi

talon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he

niitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:

--Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!

--Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten

kiven. Juntus tiedusti:

--Onko teillä leipää?

--On.

--Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:

--Onko paljon voita?

--On... Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.

--Missäs teidän leivät ovat?

--Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.

--No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan.

Vesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi

Jusolle:

--Sitte saat sinäkin voileivän!

--Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.

--Saat... Ja Juntuksen rihmapyssyn saat... Saahan, Juntus?

--Saa... Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi

voihinkin:

--Se on tässä.

--Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa

oivalsi:

--Otetaan sitä...! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.

--Otetaan...

He täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis.

Juntus kehui talon pojille:

--Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?

Juso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään

kehumaan:

--Onpa meitäkin paljon ... minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja

Kotilaisen tyttö... Ja on meillä oma Mustikin!

--Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:

--Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.

Poika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat

voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa

juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:

--Anna koirallekin voileipää!

--Se... Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja

ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.

* * * * *

He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli

heistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua.

Naurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.

Iltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa

kokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien

vastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki

koolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti

pyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa

helmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä.

Jopa kehasikin hän:

--Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän

tikapuissa. Hän lisäsi vielä:

--Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi

housut!

Koko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin

ehdottaa:

--Pojat...! Leikitään pappaa ja mammaa...! Minä olen pappana ja Helmi on

mammana ... olethan Helmi mammana?

--Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja

neuvoi:

--Osaa sitä... Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se

on jo pappa ... ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!

--Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:

--Ei siinä sitte muuta olekaan... Sinä vain suutut niin kuin mamma ja

sitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta ... ja tehdä niin

kuin pappa tekee...

Pitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan

rouvana, ja silloin kysyi Vesa:

--No leikitäänkö?

--Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:

--Minkätähden?

Helmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:

--Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin

sitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin... Sillä on väkkärä ja

kirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!

Vihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.

* * * * *

Tämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman

pitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme

suorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi

pitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:

--No nyt jo riitele!

--Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:

--Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka

tätä penkkiä ja sano: Tenho hoi...! Tenho!

--No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:

--Entäs nyt?

--No nyt vaikka pole jalkaa...! Tahi riitele muuten!

Helmi polki jalkaa ja nauroi.

--No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo,

taputteli hartioille ja lepytteli:

--Lempi... So, so, Lempi-kulta... So, so.

Tyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä

tavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja

suuttui tosissaan:

--Et saa!

Vesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä

alkoi pitkä sylkiriita ja tora.

Vihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui.

Vihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai

nokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.

Vesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja

nyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:

--Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!

Juntus suostui ja Helmi puolustautui:

--Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.

Tämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki

olivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat

pikkupuuhissa.

Tästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että

leikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo.

Hän selitti:

--Pojat... Tästä korvosta saadaan saarnastuoli... Ollaan pappina ja

lukkarina... Eikö olla, pojat?

--Eipä ole kirkkoa!

Mutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta

tehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:

--Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa

honota nenääsi niin kuin isä!

Ja nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:

--Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.

Mietittiin sitä asiaa.

--Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:

--Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja

haukkuvat.

--Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena.

Mutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:

--Eipä ole häntää!

Se oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:

--Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät... Ja sitte on Vesa

suntiona!

Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja

haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku

seisoi tervakorvossa saarnaten:

--Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä

myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin

suun kiini kutoo!

--Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä

kepillä, hätistellen:

--Sipi... Sipi, pois koira!

Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:

--Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä

parannus kohta niin ruustinna saa lohta... Ja pappilan apupapin papupata

pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu... Amen! Honota nyt

Juntus...! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!

--Ei vielä ... ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän

istu puussa ja kehotti:

--Nyt honota niin kuin isä... Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.

--No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa

jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria.

Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin

pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan

häränpyllyjen laskemiseen.