XI

Kadonneita takaa ajamaan oli vallesmanni lähettänyt silta- ja

jahtivoudin, kummankin eri hevosella. Kolmatta hevosta ajoi renki Matti.

Hänen piti tuoda vieraat pojat tutkittavaksi. Neljänneksi liittyi

lukkarin hevonen ja viidenneksi Juvosen. Viime mainittu oli alussa

mukana, koska oli sama matka, mutta miten olikaan, jatkoi hän matkaansa

kotinsa ohi, nähdäkseen tämän omituisen asian lopun.

Mutta tähän joukkoon liittyi yhä uusia ja uusia kärrikuntia. Niitä

liittyi joka talosta, mistä oli lapsia hävinnyt, ja lisäksi sen talon

isäntä, jonka tynnöristä oli hävinneet vanteet. Niin kokoontui lopulta

kolmetoista hevosta. Talo talolta oli siten myös löydetty etsittävien

jälet.

Mutta kun tämä joukko oli ajanut Pinnasen naurismaalle vievän tiehaaran

ohi, hävisivät pakolaisten jälet tyyten. Ei kukaan ollut nähnyt pojista

jälkeäkään. Joukko ajoi kaupunkiin asti, mutta ei sielläkään ollut

poikia näkynyt. Poliisi vakuutti, että aivan varmasti ne eivät olleet

vielä saapuneet, ja niin kääntyi joukko takaisin.

Onneksi saivat he vihiä asiasta. Siitä talosta, jossa Vesa ja Juntus

olivat käyneet kerjuulla, oli levinnyt sanoma omituisista kerjäläisistä,

jotka olivat puhdistaneet talon ruoka-aitan omin lupinsa. Niin pääsivät

etsijät taas jälille. Sattumalta löytyi erään metsätien varrelta

rautavanne, jonka omistaja tunsi, ja nyt kulettiin vanne vanteelta

saunaa kohti. Siltavouti kiitteli:

--Olipas toki onni, jotta nuo vanteet varastivat ... saa toki niiden

avulla hylyt kiini.

* * * * *

Mutta rauhassa oli joukko taas viettänyt yönsä saunassa. Aamu valkeni

ihana. Eilisiä eväitä riitti vielä ateriaksi. Uudet naurishaudot

paistuivat. Oli vieritetty kiviä mäeltä. Oli oltu hevosilla ja kivitetty

erästä korkean kuusen latvaa ja niin lähestyi päivä puolta. Silloin tuli

puute tehtävästä. Juntus jo tokasi:

--Nyt ei ole mitään, kun on jo kaikki ollut! Mutta Saku keksi nytkin

uutta: Hän huudahti:

--Ruvetaan vesisille!

Se huvitti kaikkia. Paikalla oli pieni rapakon tapainen lammikko ja nyt

alkoi vesisota. Yhdet löivät sitä seipäillä toisten päälle, toiset

syytivät ropeilla. Joskus sattui suuttumus ja alkoi tappelu. Kohta oli

koko joukko likomärkä. Helmi katseli mekkoansa josta vesi valui, ja

ihmetteli:

--Lämmitetään sauna ja kylvetään, niin sitte kuivaa, tokasi siihen hölmö

Juntus. Se olikin kuin ilosanoma. Kohta nousi saunasta sakea savu, uuni

hiiltyi, sauna selvisi ja jo ennen puolta päivää kylpi kolmetoista

riemuitsevaa lasta yhdessä mylläkässä höyryn seassa ja sillä aikaa

kuivuivat vaatteet nurmikolla levitettyinä.

Ja vaatteet olivatkin jo miltei kuivat, kun he tulivat pukeutumaan.

Kunnas oli nyt täynnä alastonta, iloista pikkuväkeä. Äkkiä huudahti Esa

riemuissansa:

--Voi pojat... Sauna palaa!

Ja silloin jo loikin lieska ulos katosta, jonka kuivissa sammalissa tuli

oli kytenyt. Joukon riemu oli rajaton. Kiireellä vedettiin vaatteet

päälle ja Saku ehdotti:

--Kannetaan pieleksestä heinää ja puuta aidasta, niin sitte palaa

kovemmin!

--Kannetaan! alkoi iloinen touhu. Musta savupatsas kohosi tulesta joka

kerran kun siihen viskattiin heinää kantamukset. Esa riemuitsi:

--Kun olisi oikein paljo heinää, niin sitte se nousisi savu ihan

taivaaseen asti!

* * * * *

Sauna oli jo porona. Sen rauniot vaan savusivat. Mutta yhä

rasittavammaksi alkoi käydä uuden tehtävän keksiminen. Siitä oli taas

puute. Juntus jo huomautti:

--Nyt ei ole mitään, kun sauna paloi.

Mietittiin. Jotkut jo jurottivat joutilaina. Silloin tokasi Esa:

--Vaihdetaan vaatteita!

--No vaihdetaan!

--Vaihda sinä minun kanssani!

--No.

--Ja sinä minun!

--Vaihda sinä Vikin kanssa.

--Enpäs... Minä vaihdan Sakun kanssa!

--Ja minä Tenan!

--No.

--Entäs minä? tiedusti Vesa.

--Vaihda Helmin kanssa!

--No, Helmi... Vaihdetaan! suostui Vesa, mutta Helmi epäili:

--Minullapa on mekko!

--No sitte saat Vesalta housut ja muut!

Helmiä se viehätti, mutta hän epäröi:

--Jospa äiti toruu!

--Sano jotta et sinä vaihtanutkaan ... sitte kun vaihdetaan takaisin!

neuvoi eräs ja Helmi jo hymyili pitkään.

--Vesa kun onkin sinun kokoinen, niin ne käyvät päälle! kehotti vielä

Saku ja nyt suostui Helmi, pukeutui Vesan pukuun, nauroi herttaisesti ja

sanoi:

--Nyt jos Pinnasen Helmi näkisi, jotta minä olen poika...

--Ja Vesa on nyt tyttö... Vaihdetaan nyt nimiäkin! touhusi Saku. Nimet

vaihdettiin hyvin huolellisesti ja koko joukko tunsi nyt olevansa

uudessa asussa. Kaikki olivat tyytyväisiä kauppoihinsa. Ainoastaan Vesa

arveli kaupoistansa:

--Tässä mekossapa ei pääsisi pakoon, kun helmat ottavat juostessa kiini!

* * * * *

Oli kuin olisivat pojat aavistaneet takaa-ajajien lähestyvän, sillä nyt

he jo rupesivat lähemmin tutustumaan toisiinsa: Aivan kuin sopimuksesta

he olivat kokoontuneet naurismaan aidalle istumaan yhteen riviin, tytön

pukuun pukeutunut Vesa keskimmäisenä. Siinä alkoi nyt tiedustelu. Vesa

kysyi Otolta:

--Kenenkäs poika sinä olet?

--Minäkö...? Sen Antti Juhanan.

--Entäs mitäs sinun isäsi tekee? halusi Vesa saada tiedon

arvonimestäkin. Toinen vastasi:

--Se tekee työtä... Ja on minulla äitikin.

--Entäs onko teillä tupa ja kamari? tarttui nyt jo Helmikin

tiedusteluun. Otto kielsi:

--Ei ole kamaria, mutta ompa meillä nyt koiranpentu ja se jo haukkuu.

--Kissan poikaapa ei ole, puolustautua sirkutteli siihen Helmi ja Oton

täytyi myöntää kierrellen:

--Mutta onpa iso kissa.

--Onpa meilläkin... Ja Pinnasen Helmilläpä on kissan pentu, kehittyi

hymy taas Helmin huulille. Otto koetti puolustautua:

--Mutta onpa minun äidillä vasikka.

--Oletkos sinä Esan veli? kysyi siihen Saku.

--Ei... kielsi Otto ja Esa lisäsi:

--Minulla on oma isä.

--Onkos sillä Esan isällä äiti?

--On.

--Onkos sillä Sakun isällä mökki? tiedusteli Helmi ja sai Juntukselta

kuulla:

--Ei, mutta se honottaa kirkossa ja sitte laiskankoululaiset tekevät

sille ilkaa.

--Entäs mistäs se lypsää sitte maitoa, kun sillä ei ole mökkiä, jossa on

lehmiä? meni Helmi ymmälle. Ja niin jatkui kyselyä, kunnes kaikki olivat

aivan selvillä toistensa oloista.

* * * * *

Takaa-ajajat olivat jo kauas nähneet saunan palon ja arvanneet asian.

Hiljaa, varovasti he lähestyivät nyt joukkoa selkäpuolelta, pujotellen

metsän läpi. Rauhallisina kuin varikset istuivat lapset aidan selällä.

Mitään pahaa aavistamatta he olivat lopettaneet tutustumisensa ja

aikoivat juuri lähteä uusille retkille.

--Nyt pojat, lähdetään katsomaan telehvoonia, niin saadaan nähdä

kaupunki.

Mutta tuskin oli Saku tämän sanonut kun jokaisen niskaan tarttui käsi ja

kuului vihainen uhkaus ja toinen käsi nousi jo lyöntiin. Kauhun

huudahdus pääsi koko joukolta.

Mutta omituista: Lyöntiin nostetut kädet laskeutuivat alas ja kuului

pettymyksen huudahduksia. Erittäinkin hämmästyi Helmin isä, huomatessaan

tyttösensä puvussa ilmiselvän pojan. Takaapäin tullen olivat he panneet

merkille ainoastaan vaatteet, kun kukin isä hyökkäsi omaa lastansa

pelastamaan.

Tämä omituinen sattuma pelasti pojat äkkipikaisesta selkäsaunasta. Asiaa

ruvettiin tutkimaan. Lapset vaihdettiin, niin että kukin isä sai omansa,

ja sitä tehdessä ennättivät mielet hieman lauhtua. Pienen

haukkumakohtauksen jälestä otti kukin omaansa niskasta pitäen kiinni ja

niin lähdettiin taivaltamaan metsätietä myöten maantielle, missä hevoset

odottivat. Yleisessä hämmingissä ei huomattu vaihtaa vaatteitakaan

ennallensa ja niinpä veikin muun muassa jahtivouti vallesmannin

herrasväelle pojan tytön puvussa ja Helmi palasi vanhempiensa kotiin

pojan housut jalassa.

Emme kumminkaan rupea enää kuvaamaan retkeilijöittemme mielialaa, emme

myös paluumatkan yksityiskohtia. Ystävät oli väkivallalla erotettu

toisistansa. Hurjaa vauhtia kävi kulku pitkin maantietä. Ja samassa

määrässä kuin joukko oli tänne päin tullessa talo talolta kasvanut,

pieneni se nyt paluumatkalla. Tuon tuostakin kääntyi joku hevonen tieltä

taloon ja äänetönnä sukasi ajaja hevostansa selkään päästäkseen pian

lopputilille.

* * * * *

Hetkisen viivähdämme toki vallesmannin talossa.

Oli jo aamiaisaika. Herra ja rouva odotti epätietoisena. Muutoin oli

talossa verrattain rauhallista.

--Johan ne nyt sen toivat... Vesan! kuului silloin ääni keittiöstä. Isä

ja äiti syöksyivät vastaan ottamaan. Rouva oli ilon vallassa. Hän

pelkäsi miehensä yrittävän kurittaa poikaa ja varustautui, rientäen

edelle. Varottavasti huusi hän:

--Sinä et saa, Kauno...! Sinä et saa koskea siihen!

--Paholainen, ähisi isä kuin itseksensä, käsiänsä hykerrellen,

valmistuen. Kuului jo portaiden kopina. Jo tartuttiin oveen. Vastaan

rientävä äiti avasi sylinsä valmiiksi. Matti työntäsi pelokkaan,

vastustelevan pojan ovesta eteiseen ja murahti:

--Siinä se nyt on!

--Rakas laps... yritti äiti syli avoinna, mutta jäi aivan sanattomaksi

nähdessään edessään poikansa näköisen, likaisen ja huonosti puetun

tytön.

--Fyi! sai hän hiljaa suhahdetuksi.

--Mi... mitä tulimmaista tämä on! hämmästyi isäkin. Seistiin ääneti.

Vesa alkoi solua hiljakseen, selin seinää myöten luistaen vanhempiensa

ohi.

--Mi... Mitä lempoa tämä on? huusi isä ulos Matille kasvot punaisina.

Tämä alkoi selitellä. Sillä aikaa luisti Vesa seinää pitkin

ruokahuoneeseen. Siellä makasi Musti sängyn alla. Hän kaivautui sen

toveriksi ja alkoi hyväillä Mustia. Hetken perästä saapui isä, tarttui

poikansa nilkkoihin ja vetäsi hänet pois sängyn alta. Äiti riensi väliin

ja nyt alkoi loppuselvitys. Äitinsä avulla selvisi Vesa siitä verrattain

helpolla ja kiitollisena kietoutui hän nyt yhä lähemmin äitinsä pojaksi.

* * * * *

Joukon viimeisinä jäännöksinä vaelsi nyt Otto ja Esa kotikyläänsä kohti

kannuinensa, tuoppinensa. Alussa he olivat iloisempia, mutta mitä

likemmä kotipaikkaa pääsivät, sitä harvasanaisemmaksi kävi puhelu.

Vihdoin he saapuivat Immosen hakamaan veräjälle. Koti oli nyt pelottavan

lähellä... Kuin sopimuksesta he pysähtyivät siinä, istahtivat ja

ryhtyivät puhelemaan. Pelkoansa salatakseen Otto lausui:

--Eipäs tohtinut silloin puskea Immosen härkä...! Vai tohtiko?

Se nosti hieman luontoa. Esakin jo kehasi:

--Ei tohtinut...! Tahi jos olisi tullut ladon katolle, niin olisi

nähnyt... Vai eikö olisi?

--Olisi... Ja kun minä tällä tuopilla olisin oikein sivaissut otsaan,

niin koko pään olisi pitänyt haleta! nosti Otto pelokasta mieltänsä

edelleen. Samoin teki Esakin lisäämällä, kannuansa uhkaavasti

heilutellen:

--Ja minä kun olisin tällä kannulla vetäissyt, niin sarvet siltä olisi

pitänyt katketa!

Niin he alkoivat saada rohkeutta. Pelko tosin kyti alla. Esa uhkaili:

--Ja vaikka mikä tulisi, niin minä en pelkää... Vaikka tulisi vielä

isompi härkä, niin minä vain löisin, ja sitte kun se menisi pakoon,

jotta metsä vain ryskäisi.

Otto innostui siitä ja kerskasi:

--Ja minä kun ottaisin oikein ison pyssyn ja ampuisin... Vallesmannin

pyssyllä kun minä ampuisin, niin koko kylä pelkäisi...! Vai eikö

pelkäisi?

--Pelkäisi ... ja minä kun ampuisin telehvoonilla, niin se lentäisi ihan

kaupunkiin asti ... ja vielä etemmä lentäisi, uhkaili siihen Esa. Ja

näin rohkaistuina he menivät kauppiaalta ostamaan viidellä pennillä

siirappia.

* * * * *

Matkan tukalin taival oli toki vielä jälellä. Siirappi oli ostettu. Otto

muisti äitinsä varotukset:--Elä mene Immosen hakaan! Kule siivolla,

palaa pian ja eläkä läikytä siirappia. Niitä muistellen puhelikin hän

nyt Esalle, joka lähti hänen matkaansa, viemään maitokannua ja

lainaamaan siirappia:

--Eihän mennä Immosen härkää härnäämään, kun äiti kielsi?

--Ei... Äiti käski vain viedä tämän kannun ja sitte pyytää siirappia,

myöntyi Esa. Toinen jatkoi, ollen jo kiltti lapsi:

--Ja nyt kuletaan niin hyvästi, jotta ei siirappi läiky... Äiti sanoi,

jotta ei saa kulkea niin että siirappi läikkyy tielle... Eihän läiky,

kun näin tasaisesti kuletaan? selitteli Otto ja hyviä puoliansa ikään

kuin jo niillä puolustautuen ja koettaen olla äidillensä mieliksi. Se

toikin jo mieleen rauhaa. Hän jatkoi hyvillänsä:

--Ja eikä juoda yhtään tippaa, vaikka olisi miten makeaa... Ja vaikka

miten tekisi mieli, niin ei vain juoda ennen kuin äiti antaa... Eihän?

--Ei... Vaikka olisi miten paljon, niin ei juoda... Ja vaikka äitikin

käskisi, niin ei juoda! teki Esakin rangaistusta välttääksensä

parannusta. Hän vielä lisäsi:

--Ja vaikka olisi sokeriakin vaikka ihan tuossa tiellä, niin ei syötäisi

sitäkään, vaikka olisi kuinka makeaa, mutta vietäisi vain kotiin.

--Ja sitte se kun äiti keittäisi siirappisoppaa ja panisi vielä sokeria,

niin se olisi niin imelää, jotta... Eikö olisi silloin hyvin imelää?

--Olisi... Vaikka miten imelää se olisi! kehui Esa yhä rohkeammin.

* * * * *

Niin he saapuivat siihen paikkaan missä olivat sammakkoa tarkastelleet

ja Esa ilmotti:

--Tässähän se oli se sammakko.

Ja taas muisti Otto asiansa ja koki peitellä tapahtunutta: Hän teki

parannusta, vakuuttaen:

--Nyt jos olisi vaikka miten iso sammakko, niin ei vain ruvettaisi sitä

härnäämään... Vaikka olisi ihan Immosen härän kokoinen, niin ei

ruvettaisi... Vai ruvettaisiko?

--Ei... Ja vaikka se miten rimpuilisi jaloillansa, niin me vain

menisimme täyttä voimaa, jotta ei kukaan saisi kiini, katui Esakin. Nyt

he koettivat uskoa jo olevansa aivan syyttömiä mihinkään ja jo teki Otto

vertailuja:

--Mutta Saku ja Vesa jos olisivat, niin he härnäisivät, vaikka olisi

miten pieni sammakko... Ja vaikka olisi kuinka kiire siirapilla, niin ne

vain härnäisivät.

--Ja Viki ja Juntuskin härnäisi, jos olisi sammakko! rauhottautui Esakin

toisten paheilla. Otto siitä innostui:

--Ja Helmi ... ja ihan kaikki härnäisivät... Ja sitte menisivät vaikka

Immosen härkää härnäämään ja vaikka mihin.

--Ja vaikka sylkäsisivät kaivoon, lisäsi puhdistautuva Esa.

--Ja Vesa vielä sylkäsisi vallesmannin pyssyn piippuun ... ja lukkarin

mustepulloonkin sylkäsisi. Mutta me emme ole sylkäisseet kaivoonkaan...

Vai olemmeko?

--Emme ... emme omaan kaivoonkaan, todisti Esa ja niin puhdistautuneina

he työntyivät Oton vanhempien mökkiin.

* * * * *

Oton onneksi oli isän ja äidin välillä ollut juuri riitaa. Mielet olivat

sen johdosta katkerat, sisut täydet. Antti Juhana imeksi piippuansa,

kumaraisena istuen. Äiti karttasi. Kummankaan sisu ei sallinut ääntä, ei

alkaa selvittelyä: ei riemastua, ei raivostua. Niin vältti Otto pahimman

ensi myrskyn. Antti Juhana vain muljautti häneen vihaisesti, kieroon,

sylkäsi uhkaavasti ruikaten ja äyhkäsi hiljaa. Otto asetti

siirappituopin varovasti pöydälle ja ilmotti pelokkaana:

--Siinä on nyt siirappi.

Arkana seisoi Esa oven suussa, hattu suun edessä, kannu kädessä. Otto

yritti käyttää asemaa hyväksensä, ehdottaen Esalle:

--Mennään nyt Esa kaivamaan sättiä ja mennään sitte ongelle!

Ja hän olikin jo livahtaa pois tuvasta, kun äiti voitti sisunsa ja

äyhkäsi:

--Vai siinä sinä jo olet...! Kakara...! Missäs ne loppurahat ovat?

Kalpeana kaivoi Otto kaksikymmentä penniä taskustansa, vei ne pelokkaana

pöydälle ja sanoi:

--Tässä... Viisi penniä meni ensin siirappiin.

Nyt sylkäsi isä entistä synkemmin ja rykäsi. Otto arvasi sen, hätäytyi

ja koki puolustautua:

--Niin ... kun se Immosen härkä ajoi!

Mitään parempaa hän ei enää ehtinyt keksiä. Hän oli nyt jo toivoton

pelastumisestansa. Antti Juhana muljautti pankon eteen ja murahti:

--Onkohan siinä tuossa luudassa kunnon patukkaa?

--Ja sehän se Vallesmannin Vesa sitte sanoi, jotta mennään katsomaan

telehvoonia, tuli jo Otolta itkun seassa. Äiti jo nousi luutaa etsimään.

Mutta silloin syöksyi tupaan Kaino Josefiina. Hän oli jo kuullut

poikansa tulosta ja riensi vastaan. Ovesta tullessansa hän jo huomasi

oven pielessä seisovan omansa, löi kämmenellänsä päälakeen ja kysyi:

--Siinäkö sinä synnin ja pahuuden hedelmä olet...! Missä ruojan teillä

sinä olet maleksinut... Ja mitä sinä tänne juokset seistä toljottamaan?

--Niin kun äiti itse käski tulla pyytämään siirappia, yritti Esa itku

kurkussa. Mutta Kaino Josefiina riipi jo luudasta vitsaa ja vannoi:

--Annan minä, pahan hengen sikiö, sinulle tästä siirappia!