VIII

Mutta palatkaamme poikien luo.

Lampaanajoseikkailusta selvittyään he hiiviksivät kotvasen arkoina

metsässä. Vasta kun uskoivat olevansa turvassa he pysähtyivät erään ahon

reunaan ja alkoivat puuhailla: Joku kuori hampaillansa koivunvarvoista

vispilän varpoja, joku löi itseksensä noppaa. Uudet tulokkaat eivät

olleet vielä perehtyneet joukkoon ja katselivat sitä kädet housun

taskussa. Sakua suututti äskeinen onnettomuus ja hän alkoi purkaa

sisuansa piiskaamalla erästä koivua vitsalla. Vihdoin alkoi Juntus

puhelun, kysyen vierailta:

--Olettekos te tämän kylän poikia?

--Olemme.

--Entäs kenenkäs ne olivat ne lampaat? tarttui Esa.

--Eivät ne olleet kenenkään yhden talon... Siinä olivat kaikkien

lampaat! selittää tokersi juro Tena ja Saku varoitti:

--Elä sitte mene sinne kotiisi! Ne lyövät nyt siinä kylässä.

Ja siksipä ei Tena ja Vikki uskaltaneetkaan mennä kotiinsa, vaan

lyöttäytyivät joukkoon. Aho oli joltisenkin marjainen. Pojat tyydyttivät

siinä ensin nälkänsä. Mutta kohta arveli Juntus:

--Kun olisi missä hernettä?

Se arvelu miellytti toisia ja Vesa tiedusti Vikiltä:

--Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?

--Kasvaa, vastasi juro Vikki.

--Kenen?

--Kasvaa siinäkin Leinosen pellossa, mutta siitä se ukko Leinonen näkee!

selittää tokersi Vikki. Saku tarttui nyt:

--Kasvaakos kenen muiden pellossa, niin jotta ei näy?

--Kasvaa.

--Kenen?

--Kasvaa vaikka kenen... Senkin Juvosen Rinnepellosta jos ottaa, niin

siitä ei näy, selitti Vikki jurona ja oitis päätti joukko:

--No mennään sinne!

Onnellisesti, metsätietä myöten kierrellen, pääsivät he perille ja

puhdistivat miltei puhtaaksi Juvosen hernemaan; söivät kylliksensä ja

ottivat evääksi mikä mahtui Esan läkkikannuun. Lähellä olevassa,

äskettäin heinillä täytetyssä ladossa he saivat oivallisen yöpaikan.

Telmiessä ja häränpyllyjä pehmeässä heinässä laskiessa unohtuivat kaikki

päivän tapahtumat ja Juntus sanoi:

--Nyt kun olisi tupakkaa, niin sitte saisi Saku puhaltaa savut

nenästään... Puhaltaisitko Saku?

--Puhaltaisin kyllä! kehäsi Saku ja Vikiltä hän kysyi:

--Jos olisi tupakkaa ja piippu eikä isäsi näkisi, niin uskaltaisitko

polttaa tupakkaa?

--Uskaltaisitkos sinä?

--Uskaltaisin... Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin!

ylvästeli Sakuja kehasi:

--Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla... Ja yhdenkin kerran kun isä

tuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä

niin jotta isä kuuli.

--Löikö se sitte?

--Ei... Se ei nähnyt... Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja

sanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana

vaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä

pitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti

kirkon kello ja Esa huudahti:

--Pojat...! Nyt on pyhä...! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:

--Lähdetään kirkkoon... Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin

sitte honotetaan sille!

Ja juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan

ehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia

tienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden

luo, huutaen niille juostessansa:

--Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!

--Mennään hattuja vaihtamaan! riehahti jälkijoukkokin juoksuun ja kohta

oli hattukauppa menossa. Ainoana ehtona oli, että koko oli sopiva. Kun

kaupat oli tehty, siirtyivät pojat hyrynlyöntiin, aivan kuin itsestänsä,

ilman keskustelua. Toisella puolen olivat tuntemattomat kirkkomäen

pojat, toisella seitsemän meille jo tuttua poikaa. Kiekko hurahteli

pitkin maantietä, pojat huusivat ja seipäät heiluivat juuri

puolipäiväsaarnan aikana.

Mutta sattumalta osui kiekko Sakun jalkaan. Tämä älähti ja alkoi

liikata.

--Sattuiko sinuun? tiedusti Vikki.

Saku ei vastannut, vaan lynttyytti syrjään. Peli taukosi.

Vastapelaajien joukko lähestyi katsomaan. Silloin ilmotti Juntus:

--Tuo poikahan se viskasi.

--Elä valehtele! väitti poika, mutta Vikki vahvisti:

--Viskasitpas!

--Se on vale!

Mutta silloin tarrasi Saku poikaan kiinni ja alkoi tappelu. Yksi pojista

varotti Sakua uhkaavasti:

--Elä lyö!

--Lyönpäs! uhkasi Saku ja alkoi murikoida nyrkillänsä. Alussa katselivat

toiset rauhallisina, ympärillä seisoskellen ja Juntus sanoi:

--Saku voittaa!

--Purase, Saku, sen kättä! neuvoi Vesa.

--Puraseppas! uhitteli tappeleva poika.

--Purasen kyllä! vannoi Saku, vetäen poikaa tukasta. Poika alkoi huutaa:

--Elä tukista, kuule, tahi kun minä ärjäsen!

--Ärjäseppäs!

--Ärjä-sen! huusi poika ja oli jo pakotettu huutamaan:

--Aku...! Tule avuksi Aku!

Aku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja

vastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä...

Kepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun

sekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne

juoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo

kirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.

Mutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään,

ennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan,

juoksi hän nujakkaa kohti huutaen:

--Annan minä teille...

--Voi... Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko

tappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa,

istahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle

tietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista

ilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat.

Juntus alkoi:

--Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!

Toverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:

--Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!

Voitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku

lisäsi:

--Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!

Taas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä

kiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli

lähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi.

Aisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti:

--Pojat...! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!

--No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa

juoksussa.

* * * * *

Närhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan

lähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon

karjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä

sattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet

olivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku

ehdottaa:

--Montako poikaa meitä on... Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä ... Vesa

viides ... Vikki kuudes ... minä seitsimäs...! Seitsemän poikaa.

Hän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:

--Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin

tietä.

Oitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi

iloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä,

estääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä.

Missä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja

siunailemaan:

--No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!

--No en paremmin sano, siunailivat toiset.

Enemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää.

Kuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina

yksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi

liittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona,

uteliaisuudesta mukana pysytellen.

Niin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi

Juntus:

--Voi piru kun on nälkä!

Nyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu.

Neuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:

--Minäpä tiedän, pojat!

--Mitä? odotti joukko. Otto selitti:

--Kun olisi vaikka naurista!

Se neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:

--Eipä ole!

--Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja

siinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen

pian löytävänsä naurishalmeen.

* * * * *

Onni olikin heille nytkin suotuisa: Tuskin olivat he taivaltaneet

kilometrin vertaa, kun sivuuttivat Antti Soinisen noin yhdeksänvuotiaan

tytön Helmin, joka oli mennä tessuttelemassa kutsumaan Pinnasen Maria

heille äitiä hieromaan. Oitis he pysähtyivät. Saku kysyi:

--Tyttö hoi?

--Mitä? hymyili tyttö, alta kulmiensa katsoa tihraten.

--Onko sinulla isä? tokasi Esa.

--Oo-on, liverti hymyilevä tyttönen pitkään ja lisäsi:

--Ja on minulla äitikin, mutta sitä pitää hieroa.

--Kenenkäs tyttö sinä olet?

--Antti Soinisen.

--Onkos teillä naurista? meni Juntus jo suoraan asiaan, mutta Helmi

epäsi herttaisena:

--Ei ole... Mutta Pinnasella on iso huhta.

Se oli ilosanoma.

--Tiedätkös sinä missä se on? syventyi jo Vesa. Helmi vakuutti viisaasti

hymyillen:

--Tiedän... Ja olen minä käynytkin siellä Pinnasen Helmin kanssa.

--Etpäs tiedä ... elä valehtele! epäili tätä ilmotusta vakavana Tena.

Helmi siitä oli loukkautua ja sanoi:

--Vaikka kysy Pinnasen Helmiltä.

Nyt alkoi Helmin suostuttelu: Esa laski kävelyn lomassa jonkun

kuperkeikan. Vesa linkosi kiviä. Vihdoin ehdotti Saku, kauppaa hieroen:

--No tule sitte ja vie, niin saat yhden vanteen.

Helmi mietti asiaa, mutta epäröi:

--Eee-ii toki! Onpa meillä vanne itselläkin.

--Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä

vastusteli:

--Vaikka ei... Mutta ompa puuvanne.

Ei tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:

--Eipä puuvanne ole niin hyvä.

Sillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään

metsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:

--Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.

--Mitä et sano?

--Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen

mökille, hymyili Helmi viisaana.

Mutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja,

suostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne

vievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä

pojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten

tulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille.

Matkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista

poikaa ja yksi tyttö.