Sakun isä, lukkari Tenho Ossian Kuvatus oli ollut laiskan koulua
pitämässä. Pojat olivat olleet hyvin unisia, eivätkä siis tehneet
hänelle kiusaa. Siksi hän palasikin kotiinsa hyväntuulisena. Sovussa hän
joi kahvia vaimonsa Hellä Karoliinan kanssa ja puheli:
--Jopa tämä Sakukin, kun pääsee rippikouluikään, niin rupeaa itse
leipäänsä tienaamaan.
Ja kun kahvi oli juotu, otti hän virsikanteleensa, pihkasi sen jouhen ja
pyysi:
--Tuoppas Hellä se nuottikirja tänne... Minä tuossa vähä veisaan!
Hellä otti nuottikirjan ja lähti astua pyörittelemään keittiöön. Lukkari
ryki kurkkunsa puhtaaksi ja alkoi vetää virttä, vähän nenäänsä
honottaen. Viimein hän valittikin:
--Tuo nenän pakana kun on tukossa, jotta ei tahdo nuotissa pysyä... Jos
tuo nuuska hänet selvittäisi!
Hän turisti nenänsä puhtaaksi, pani nuuskan ja jatkoi sitten. Hellä
Karoliina oli palannut keittiöstä, kuunteli ja nyökytteli hartaasti.
Heillä oli nyt niin rauhallista ja kodikasta. Lukkari aivan heltyi.
Tyytyväisenä hän puheli:
--Kasvaakin tänä vuotena nuo omatkin elot niin hyvästi, että kaikki
pitäjään elot joutavat myötäviksi ja voi ostaa nyt sinullekin kerralla
muutaman tusinan uusia paitoja, niin ei tarvitse aina olla niiden
puutteessa ... eikä joka kuukausi ostaa.
Rouva nyökytteli hartaana, kiitollisena ja puheli muka miehensä
anteliaisuutta estelläksensä:
--Eikö noita jo minun loppuiäkseni riittäne... Jo tuo minutkin kohta
täältä korjannee luoksensa taivaaseen.
Harvoin oli heidän elämänsä ollut niin tyyntä ja rauhaisaa.
Mutta jonkun ajan kuluttua johtui lukkarin mieleen vallesmannin perheen
suru ja hän kysyi:
--Onkohan se vallesmannin poika jo löytynyt?
Hellä Karoliina ei tiennyt ja rupesi taas suremaan.
Lukkari huusi silloin keittiöön palvelijoille:
--Menkääpäs sanomaan Sakulle, jotta menee kysymään, onko se vallesmannin
poika yhä kateissa!
Mutta turhaan etsi Anni Sakua. Hän ilmotti:
--Ei sitä ole!
--No tottapahan tulee syömään! arveli siihen lukkari.
* * * * *
Saapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin
säntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että
Hellä Karoliina nyt oudostui:
--Ka ... hyvä isä kuitenkin... Eikö sitä Sakua olekaan!
Lukkarikin oudostui ja käski:
--Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!
Mutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:
--Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä
kerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo
ja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:
--Huutaisit nyt itse.
--Saku...! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja--Saku hoi! auttoi rouva
toisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja
touhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.
Mutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski
äitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin
juuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä!
Hikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.
Ja nyt ei maistunut kummallekaan ruoka. Jonkun ajan kuluttua itkeksi jo
rouva, puhellen:
--Vaikka lie lapsi rukka joutunut saman kohtalon omaksi kuin Vesa
parkakin!
Sitä aavisteli jo lukkarikin, mutta puolusti omaa poikaansa:
--Sehän se vallesmannin poika pahennus onkin sen opettanut kaikille
pahoille ilveille!
* * * * *
Niin kului päivä lähelle iltaa. Kylällä kerrottiin ihmeellisiä arveluita
Vesan katoamisesta. Ne kertomukset tarttuivat lukkarin väkeen, ja kun
Sakua ei mistään löytynyt, kiihtyivät mielet. Lukkari jo mutisi kuin
itseksensä:
--Saa niitä tässä tätä isoa joukkoa syöttää ja elättää, mutta ei niistä
ole sen vertaa, jotta lapsista pitäisivät huolen!
Hellä Karoliina arvasi heti asian, sillä jokseenkin samoilla sanoilla
oli lukkari aina ennenkin alottanut riidan. Hän jo rykäsi itseksensä ja
ryhtyi kärpäslapulla tappamaan pöydällä kihiseviä kärpäsiä, kiukutellen
niille hermostuneena, ja kun lukkari vielä jatkoi joukon suuruutta
valitellen, sanoi hän riidan aluksi:
--Kukas sinun käski mennä naimisiin!
Ja kohta oli nyt lukkarinkin talon elämä nurin. Väki lähetettiin
etsimään Sakua. Rouva itki ja tuskaili. Lukkari tuskastui ja ärjäsi
lopulta:
--Hyvin sinä olisit joutanut pitämään huolta pojasta...! Kymmenen akkaa
on talossa ja kaikki vain syövät ja makaavat siinä!
--Ten-ho! löi rouva jo lihavaan polveensa varottavasti ja jatkoi:--Minä
sanon sinulle, Tenho Ossian vielä kerran, jotta muista kenen palvelija
sinä olet ja jotta sinä olet naimisissa oleva mies.
Lukkari siitä yltyi. Sukeutui sanan vaihto. Lukkari varotti
kämmensyrjällään ja tankkasi samalla, joka sanaa painostaen:
--Minä sanon sinulle, Hellä Karoliina, jotta muista sinä, jotta sinun
miehesi on kirkon palvelija ja jotta sinä et saa olla pahana esikuvana
seurakunnalle!
Silloin nousi rouva, meni miehensä nenän eteen, varotti samalla lailla,
kämmensyrjällänsä tahtia lyöden, ja tankkasi:
--Ja muista sinä, Tenho Ossian, jotta sinä olet seurakunnan edessä
luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jotta sinä et saa
seurakunnan edessä sanaasi syödä.
Lukkari nuuskasi kiivaasti. Rouva rupesi kärpäslapulla tappamaan
kärpäsiä akkunasta, kääntyi tehtävänsä lopussa puoleksi lukkariin päin
ja yritti:
--Ja minä sanon sinulle vielä sen...
--Hel-lä! varotti lukkari keskeyttäen, sillä hän arvasi mitä nyt jo oli
tulossa. Mutta rouva yltyi:
--Minä sanon si...
--Hel-lä! keskeytti lukkari aivan karjasemalla.
--Jotta sinä olet virren honottaja! huusi silloin Hellä Karoliina sen
sanottavansa. Sitä ei lukkari koskaan sietänyt, sillä hän ei millään
muotoa tunnustanut veisaavansa nenäänsä. Raivostuneena sieppasi hän
kahvikupin pöydältä, paiskasi sen säpäleiksi lattiaan ja poistui
ähähtäen:
--Saakeli.
Alkoi uneton yö. Isäntäväki riiteli. Rouva itki välillä ja koko väki
etsi kadonnutta lasta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli lukkari jo aamiaisen aikaan vallesmannin luo ja
kertoi Sakun häviöstä. Molemmat isät olivat aivan sekaisin. Nimismies
päivitteli:
--Tjaa...! Tjaa, veli!
--Tjaa!
Vaiettiin. Taas yritti vallesmanni:
--Minä en enää ymmärrä mitään... Kun saisi edes kaupunkiin telefonoida,
mutta senkin ovat rikkoneet, ruojat, niin ettei enää voinut lääkäriä
kutsua...! Lempikin kun tässä mylläkässä vielä sairastui!
Masentuneena, yönuttuun puettuna hän käveli edestakaisin ja lisäsi:
--Nikodemus toki saatiin tähän suonta lyömään, jotta ei halvaus
tulisi... Täytyi turvautua jo siihenkin vanhaan konstiin!
--Tjaa!
Ja taas vaiettiin. Lukkari hankasi nenänsä alusta nenäliinatukulla ja
pani nuuskaa talon rasiasta. Isäntä jatkoi miettivää kävelyänsä
äänetönnä kunnes huusi pois lähtevälle Nikodemukselle akkunasta:
--Nikodemus...! Joko sinä sait palkkasi?
--Joo, herra vallesmanni!
--Kuule ... kuule...! Joko se Nikodemus menee? tuli lukkarille kiire.
Hän riensi akkunaan, pani silmälasit päähänsä ja huusi:
--Nikodemus... Kuule Nikodemus!
Nikodemus pani lasit juhlallisesti nenällensä, keikisti päänsä ja
vastasi sitten:
--Joo, herra lukkari.
--Meneppäs, kuule, Nikodemus, samalla tiellä ja lyö suonta siitä meidän
rouvasta... Sekin on sairaana ja haluaisi sinua.
--Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni
kolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:
--Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen...! Kallistuu tuokin särvin,
jotta eivät enää palkat riitä.
He ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet.
Vallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että
ilmotti:
--Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon
telehvoonilinjan särkenyt... Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä
kiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa... No,
maistappas, veli!
--Tjaa!
* * * * *
Antti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä,
tupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi
Antti Juhana:
--Mutta tottapahan nyt on poikki... Niin jotta ei siinä enää lennä!
Syntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:
--Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka
hakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.
Eevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:
--On ... on sitä tällä köyhällä koettelemusta... Kaikki telehvoonit ne
vain sen harteille taakkaa tuovat ... kaikki ne vain lisäävät köyhän
kuormaa.
--Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli
tupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.
--Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka ... tää telehvooni, murahti
siihen Antti Juhana.
--Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet,
että sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan
tulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:
--Ka joutikinpa tuon rikkoa ... rikkoa...
--Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona
nenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:
--Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!
--Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen
toisteli:
--Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki ... kun siitä ei kuulu nyt
enää se sana lentävän.
--Vai jo toki lakkasi lentämästä ... rietas! oli Urho Ernesti
tyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:
--Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki ...
sillä isolla hongalla!
--Vai te se!
--Me.
--Mhyy!
--Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies
aluksi vaikeni, mutta lausui sitten:
--Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!
--Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:
--Ei.
--Ei ole ... ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa
päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti
lautamies:
--Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta
käräjiinkin ... vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta...! Kun
tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!
Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.
Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies
pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella,
syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:
--Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä
siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.
Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.
Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:
--Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista ... on se osannut
pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen
suostumaan saanut...! Hoh-hoi sentään!
Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos
työntyessään myönteli hän:
--Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa ...
koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!
* * * * *
Mutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko
Juvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin
apua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena
ja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti
nyt asiansa:
--Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät
pyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse
ukkoa vastaan ... se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja
sitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.
--Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:
--Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat ...
ja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.
Asia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:
--Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?
--Ka se oikea ukko ... se jolla on se paha nimi.
--No tääpä nyt vasta on...! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui
toinen.
--Ka sieltä omasta valtakunnastaan ... niin kuin herra vallesmanni
tietää...
Lopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni
pani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:
--Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta ... niin kuin
vallesmanni itsekin tietää... Se vanha vihtahousu.
Alkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla
että se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:
--Minkä ikäisiä ne pojat olivat?
--Ka eipä niiden ijästä ... tuossa kymmenen korvilla... Mutta muuten
olivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!
Nyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:
--Lempi... Lempi hoi... Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on
mennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt
vielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!
--No herran kiitos...! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta
riemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili
Vesalle rangaistusta:
--Maltahan sinä ... maltahan kun minä sinut kynsiini saan!
Nopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa
kadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän
siltä:
--Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?
--Eipä siitä erikoista... Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan
tämän telehvoonin, jotta ei se paha henki...
--Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.
--Ka sen... Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen
telehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan
akkunasta:
--Matti... Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies
Koljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen
telefoonilinjan hävityksestä!
Sen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.