VI

Huolettomina, iloisina he vaelsivat nyt edelleen kaupunkia kohti. Missä

oli jyrkempi alamäki, siinä he tavallisesti juoksivat, että tomu pölisi.

Tasaisilla seuduin he sen sijaan tavallisesti joko kivittivät

telefoonilankaa ja posliineja, tai viskoivat kiviä, koettaen kuka saa

etemmäksi viskatuksi. Ylämäkipaikoissa he taas kertoivat omista

uskalluksistansa ja joskus väittelivät niistä. Kerta, kun Saku liiaksi

kehui, väitti Esa puolestaan:

--Oletkos sinä ollut Immosen ladon katolla?

--En.

--Minäpä ja Otto olimme!

--Oliko se korkea?

--Oli... Ja sinne näkyi vaikka koko kylä... Ja Immosen härkäkin näkyi,

mutta se ei uskaltanut tulla, kun me ärjäsimme jotta: telehvoon! kerskui

Esa. Kateellisena väitti silloin Saku:

--Mutta muuallapa et ole ollut!

--Oletkos sinä? pelkäsi Otto jo voiton menevän.

--Olen... Vaikka missä olen ollut ja kotonakin olen tehnyt vaikka mitä.

--Oletko jännepyssylläkin ampunut?

--Olen ... ja rihmapyssyllä ja kaikella... Ja selkähevosellakin olen

ajanut... Ja ihan kaikkea olen tehnyt, kehui Saku.

--Etpäs, kadehti jo Esa.

--Olenpas.

--Etpäs...

--Olenpas...! Tahi sanoppas mitä en ole tehnyt!

--Oletkos sinä sylkäissyt vallesmannin pyssyn piipun reikään? tokasi

taas hölmö Juntus ja nyt täytyi Sakun vastata:

--En.

--Vesapa on sylkäissyt! tarttui siihen Otto. Mutta nyt keksi Sakukin

asian ja kerskasi:

--Mutta isän mustepulloon minä sylkäisin, ja meidän kaivoon minä olen ja

sylkenyt vaikka miten monta kertaa.

* * * * *

Yleensä Saku pysytteli siten joukon sankarina. Juuri tämän viimeisen

puhelun aikana he osuivat sivuuttamaan Nousiaisen talon, jossa oli hyvin

syvä vinttikaivo. Esa sen huomattuansa oitis kysyi:

--Oliko teidän kaivo noin syvä, kun sinä sylkäisit?

--Oli ... syvempikin vielä!

--Sylkäistäänpäs tuohonkin kaivoon! hoksasi siitä Juntus.

--Sylkäistään! suostui joukko ja kääntyi juoksujalassa kaivolle.

Siinä asettuivat he mahallensa kannelle, ympäri kaivon kansireikää, päät

reikään päin. He sylkäisivät yksi kerrallansa ja sitten vartoivat miten

kauan sylki matkalla viipyi. Vihdoin alkoivat he kilpailla: Kaksi tai

useampi sylkäisi yhtaikaa ja sitten tarkastettiin kumman sylki ensiksi

pohjaan ehtisi. Joskus syntyi erimielisyyttäkin tuloksia laskiessa,

mutta ne sovittiin, jonkun uuden käänteen sattuessa. Paikalle tuli talon

pikkunen poikanaskali, sormi suussa, ja kysyi lapsen kielellä:

--Mitee työ teettä?

--Me sylemme kaivoon, vastasi Saku ja Vesa kysyi:

--Onko tämä teidän talo?

--On, nauroi poikanaskali.

--Entäs onko tämä kaivokin teidän? syventyi asiaan Otto.

--On te! myönsi pojan naskali ja innostui:

--Olenpa minäkin tylkenyt itän piippuun ja kittan tilmille.

--Kenenkäs sinä olet poika? oudostui jo Vesa.

--Itän.

--Isänkö...? Etkös sinä ole äidin? ihmetteli Otto.

--En... Ja on meillä ito Jannekin, mutta te työ piimävelliä, kerskui

poikanen nauraen.

--Oletpas äitisi poika! väitti Esa ja Saku neuvoi:

--Elä pidä sormia suussasi, kun olet jo niin iso.

Mutta silloin lähti poika juosta kipasemaan tupaan, jossa hän sai

selitetyksi, että kaivolla on vieraita poikia, jotka sylkevät kaivoon.

Oitis sanoi isäntä kiivastuneena:

--Meneppäs, Janne, heitä se vellin syönti, katsomaan, ja jos on, niin

anna paholaisille aika kyyti!

Mies tuli. Mutta sillä välin olivatkin pojat kyllästyneet sylkemiseen ja

Juntus huomautti:

--Kun olisi viskata kivi, niin se molskahtaisi.

--Viskataan, pojat, kivi! riemastui Esa.

--No...! Viskataan!

Ensin he viskoivat nyrkin kokoisia mukulakiviä, sitten jo isompia

rauniokiviä. Heitä huvitti, kun ne pudota molskahtelivat syvään kaivoon.

Asia innostutti. Jo sanoi Otto:

--Kun olisi oikein iso kivi pudottaa, niin sitte se oikein molskahtaisi!

--Pudotetaanpas!

Ja kaivon vieressä sattuikin olemaan talon vanha jauhekivi. Vaivoin

saivat he vieritetyksi sen lautaa myöten kaivon kannelle. Se oli menossa

kaivonsuusta kaivoon juuri silloin kun Janne karkasi heidän kimppuunsa

iso kyntövitsa ojona ja huutaen:

--Elkää pudottako sitä kiveä kaivoon ... paholaisen vietävät!

Mutta se oli jo myöhä: Molskahtaen syöksyi kivi kaivon pohjaan ja pojat

riehahtivat kauhuissaan pakoon minkä jaloista pääsi. Janne juoksi

perästä ja hutki patukalla kintuille minkä kerkesi, pojat huusivat,

Janne kiroili ja isäntä kehotteli rappusilla seisten:

--Anna pakanoille...! Anna paremmin hyväkkäille...! Voi nuo juoksulaat

minkä hyvänsä tekivät!

Mutta Jannella oli onneksi isot saappaat jalassa ja hän sattui

kompastumaan kiveen, joten pojat pelastuivat enemmästä kurituksesta.

Pitkän matkan painoivat he toki vielä täyttä juoksua tietä pitkin

uskaltamatta taaksensa katsahtaa. Mutta tultuansa vakuutetuksi, että

takaa-ajaja oli jäänyt jälelle, poikkesivat he tiepuoleen.

Siinä istuivat he nyt kauan sanattomina. Kukin katseli omia pohkeitansa.

Vihdoin kysyi Vesa:

--Sattuiko sinuun, Saku?

--Sattui tuohon... Entäs mihinkäs kohtaan sinuun sattui?

--Ei kun tuohon vain pohkeeseen ... ja tähän toiseen jalkaan, selitti

Vesa. Juntus taas kehasi:

--Minuunpa sattui kolmeen paikkaan ... ja olisi vielä sattunut, jos minä

en olisi oikein juossut?

Saku jo näytti suuttuneelta, mutta silloin selitti Otto:

--Paraneepa tämä, kun voitelee sylellä näin.

Toiset seurasivat neuvoa, sylkäsivät vitsan jälkiin ja voitelivat ne

näpillänsä. Itse asiassa jokaista harmitti Jannen menettely, ja se harmi

yltyi sitä mukaa kun sylellä voideltuja vitsan jälkiä rupesi

kirvelemään. Kukaan vaan ei olisi halunnut sitä suuttumustansa ilmaista

ja siten ensimmäisenä osottaa, että häneen on sattunut kipeästi. Vihdoin

rohkasi toki Vesa luontonsa: Jannelle kostaaksensa hän kehasi:

--Olisi meidän renki Matti osannut antaa kovemminkin.

Ja oitis laski Jannen arvo poikien silmissä: Nyt kehasi Sakukin:

--Olisi vaikka kuka osannut... Jos vaikka minä olisin ottanut meidän

renki Pekan kyntövitsan ja sillä oikein vedellyt, niin suuremmat

makkarat olisi pitänyt nousta.

--Ja jos minä olisin vedellyt oikein isolla takkavitsalla, niin olisi

pitänyt kohota ihan sormen paksuiset makkarat, ylvästyi siitä Ottokin.

Esa heilautteli kannuansa ja ilmotti:

--Tahi jos minä olisin lyönyt vaikka tällä läkkikannulla, niin koko pään

olisi pitänyt haleta.

Ja joukko tunsi nyt olevansa voittamaton. Juntus jo ilkkui Jannen

kaatumisella: hän juosta kontuutti matkien, langeten vihdoin muka Jannen

tavoin ja ilkkui:

--Se kun juosta konttuutti ensin näin ... ja sitte tuiskahti näin

turvallensa.

Koko joukko nauroi nyt sille vahingolle niin riemuisasti että muutamat

aivan yltyivät pyöräyttämään häränpyllyn. Juntus siitä innostui: hän

juosta hönttyytti ympäriinsä ja ollen muka hevonen hirnasi:

--Hii-ha-ha-ha-ha!

--Hii, hirnasi Esakin ja alkoi hyppiä Heikki Tirrin mustan oriin tavoin,

syöksyi lopuksi täyttä ravia tielle ja alkaen painaa sitä pitkin että

ikenet olivat irvellä huusi hän:

--Nyt sitä ajetaan Tirrin oriilla kaupunkiin telehvoonia katsomaan...

Hii-ha-ha-haa!

--Hii-ha-ha-haa! himasi siihen koko joukko ja syöksyi hevoskarjana Esan

jälestä. Vasta ensimmäisessä ylämäessä pysäytettiin juoksu ja Vesa

ylpeili:

--Kun olisi näin monta oritta sinunkin isälläsi, Saku, niin sitte kun me

ottaisimme niistä yhden ja ajaisimme oikein, niin tuo pöly vain

tupruaisi... Tupruaisihan, Saku?

--Tupruaisi... Ja sitte jos karrit särkyisivät, niin kun me kaikki pojat

nousisimme sen hevosen selkään ja ajaisimme oikein täyttä nelistä, niin

siitä ei ennättäisi mikään tieltä pois... Ei lintukaan ennättäisi ...

eikä vanha akka ... eikä mikään... Eihän ennättäisi?

--Ei.

--Ja sitte siinä olisi hevosen selässä miestä...! Se olisi niin pitkä

selkä kuin pappilan pytingin katto... Olisihan...? Vai eikö olisi?

--Olisi.

--Ja silloin ei uskaltaisi tulla sekään kaivotalon Janne... Vaikka

hänellä olisi miten pitkä patukka, niin ei uskaltaisi, kun se hevonen

oikein porhaltaisi! tarttui Juntus. Se muistutti taas mieleen vitsan

jälkien kirvelyt. Hetkisen olivat pojat ääneti. Saku suuttui Jannelle ja

kun siihen kohdalle, aivan tien molemmille puolin sattui suunnattoman

iso kylän yhteinen lammaskatras, ei hän voinut olla sille vihaansa

purkamatta. Äänettä sieppasi hän vitsaläjästä pitkän vitsaksen

patukaksi, syöksyi lammaskatraaseen ja huudahti:

--Ajetaan, pojat, lampaita!

--Ajetaan! Ja oitis liehui jokaisen kädessä aimo patukka. Suunnattoman

iso lammasjoukko alkoi painaa tietä pitkin ja poikaparvi perästä patukat

kohoina. Lampaita oli yli kaksi sataa, niistä neljäkymmentäseitsemän

kellokasta. Oli kuiva aika ja tiestä nousi aivan mahtava pölypilvi kun

tämä omituinen joukko painoi hurjaa vauhtia mäkeä ylös, toista alas.

Monet kymmenet lampaankellot kalisivat. Pojat huusivat. Semmoisessa

mahtavassa pölypilvessä ja semmoisella vannalla saapuivat he kylään,

jonka läpi tie kulki.

Ja nyt sattui koko kylän väki olemaan talkoissa Juvosen pellolla, aivan

maantien varrella, mutta oli nyt keskellä peltoa kahvia juomassa.

Puhuttiin taas telefoonista, joka kulki kylän läpi. Joku vaimoista

päätteli viisaana:

--Kylläpähän vielä nähdään!

Vaiettiin. Toinen vaimo jo lisäsi:

--Sitä Antti-Kristuksen tuloahan ne ennustavat... Ei siitä langasta

siunausta tähän kylään vuoda.

Hän haukkasi sokeria, puhalsi kahviin ja lisäsi kuin itsekseen:

--Milloin hän sitte itse ilmestynee.

Kohta alkoi kuulua outoa melua. Väki tarkkasi. Kohta nousi suuri

pölypilvi, joka lähestyi uhkaavana, ja melu koveni. Alussa ei väki

käsittänyt mikä on tulossa. Vihdoin arveli vanha Juvonen:

--Lampaatkohan nuo juoksevat ... kun se kuulostaa vähän lampaan kellon

ääneltä!

--No eihän se nyt paha henki toki lampaita ryllää ... viattomia eläviä,

oikasi siihen Ahokkaan vanha Lotta.

Pilvi yhä läheni ja melu koveni, mutta mitään ei voinut erottaa sakeasta

pölystä. Lotta jo arveli:

--Jokohan tuo on nyt se itse se vanha vihollinen tulossa...

Hän mietti. Väki oudosteli. Lotta lisäsi jo kuin itsekseen:

--Siinä se nyt on jo ... se itse Antti!

Mutta asia selvisi pian. Lauma syöksyi jo väen kohdalle. Juvonen huomasi

hurjan poikaparven ja kiroili hädissään:

--Johan minä sanoin, jotta ne ovat lampaat...! Ottakaa sukkelaan seipäät

ja antakaa niille syötäville, tahi ne ajavat lampaat kuoliaiksi.

Väki syöksyi aseita etsimään. Juvonen huusi lisää:

--Ne ovat paholaisen juoksupoikia... Antakaa ruojille seivästä!

Ja nyt alkoi ajo. Pojat huomasivat vaaran ja huudahtivat:

--Voi ... voi!

Ja yhä hurjempaa vauhtia painoivat he tietä pitkin, väkijoukko riensi

meluten perästä. Pojat unohtivat lammasten ajon ja koettivat vain

pelastua. Mutta älytön lammaslauma painoi vain eteenpäin. Kahden puolen

tietä oli pisteaitaa, joten pojat eivät uskaltaneet poiketa tiepuoleen,

peläten viipyvänsä aidan yli noustessa liika kauan ja siten joutuvansa

ahdistajien käsiin.

Niin mentiin kylän halki. Seipäät heiluivat. Väki huusi ja kiroili.

Tielle sattui kauppias Juntusen poika Vikki ja Pekka Suokkaan poika

Tena. He olivat siinä noppakiviä valitsemassa, kun lammaskatras

lähestyi. Pelokkaina vetäytyivät he aitoviereen. Pojat syöksyivät

laumoinensa ohi ja huomattuansa nuo kaksi turvatonta poikaa, huusi Esa:

--Tulkaa pakoon ... ne tappavat!

Molemmat pojat säikähtivät siitä niin että suin päin syöksyivät yhteen

joukkoon. Niin kasvoi joukko kahdella ja nyt kävi hurja kulku kylän

läpi.

Mutta vihdoin loppui kylän kujatie. Tultiin metsään, jossa ei ollut

aitaa, ja Saku huusi:

--Mennään metsään!

Ja sitä kyytiä syöksyikin poikajoukko tiheään koivikkoon. Väkijoukko ei

sitä huomannut, sillä sakeassa pölyssä ei voinut mitään nähdä. Suin päin

se seurasi lammaskatrasta, joka vielä jatkoi pakoansa. Viimein katras

pysähtyi ja seisoi tiellä rauhallisena, kun takaa-ajajat saapuivat ja

siunailivat:

--No senkös taivaaseen ne pojat hävisivät!

Ei kukaan voinut sitä käsittää. Etsittiin, mutta mitään ei löytynyt.

Joku siunaili jo:

--Mutta mitähän ne oikeastaan olivatkaan, kun hävisivät kuin tyhjä

taivaaseen!

Ja silloin välähti kaikkien mieleen ajatus telefoonista ja pahoista

hengistä. Jo arveli eräs:

--Jokohan nuo akat ennustivat oikein!

Mietittiin asiaa. Äskeinen puhuja toisteli:

--Kunhan ... kunhan tässä ei olisi vain ollut itse se hyvin vanha poika

ihmispoikien muodossa peliänsä pitämässä ... kun se tuolla tavalla

hävisi!

Sitä pohdittiin vakavasti ja illempana levisi se usko että lampaita

ajaneet pojat olivatkin olleet pahoja henkiä. Se usko varmistui, kun

ennen maatapanoa huomattiin kaksi kylän pojista hävinneeksi. Jokainen

päätteli siitä:

--Ei suinkaan ne oikeat ihmisen lapset ole ennenkään lapsia vieneet!

Se ajatus oli aivan luonnollinen. Kylä oli kauhuissansa.

Kadonneiden kodeissa itkettiin ja surtiin ja sinä yönä ei uskallettu

nukkua koko kylässä, sillä pelättiin pahan hengen uutta ilmestystä.

Kadonneita etsittiin ja niiden vanhemmat olivat jo sairaat surusta.