III

Kirkonkylään, vallesmannille, jonka telefooni oli valmistunut viime

viikolla ja oli ensimmäinen koko lähitienoilla, oli täältä Salokylästä

hyvä taival matkaa. Useissa paikoin oli myötämaata, jopa jyrkkiä

alamäkiä, ja niissä panivat pojat täydeksi juoksuksi, ehtiäkseen vain

pian perille. Eräässä ylämäessä he kävelivät rinnatusten ja Otto kehui:

--Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia... Ja vielä itse

juodaan mikä vain jaksetaan.

Niin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui

silloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja

huonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi

hän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt

kulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen

kannusta:

--Mikä sinulla on se?

--Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:

--Se.

--Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt

Esa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden

palkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:

--Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?

--Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:

--Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti ...

mutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut

selästä ... vaikka haarukoita vain lyötti säkä.

Puhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan

ihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:

--Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin

minä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä

hyppi aitojenkin yli kuin lintu!

Hän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla

Otolle:

--Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!

Otto oli taas alakynnessä.

--Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo

harmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:

--Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.

Juntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon

tavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:

--Oletkos sinä nähnyt?

--En... Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee

hirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.

Ja nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut

ladon katolla. Esa kehui:

--Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon

vaikka olisi miten vihainen.

--Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli

oikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.

--Menee...! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja

nyt huudahti Juntus:

--No mennään katsomaan!

--Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.

* * * * *

Pelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja

kujasten suussa ilmotti Juntus:

--Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!

--Onkos se vihainen?

--On... Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei

toisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen

sitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:

--Eipäs sitä olekaan!

--On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten:--Isä sanoi,

jotta se on.

--Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin

ja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen

vesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin

järkeili:

--Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!

--Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi:--Ja sitte

kun Esan isä huusi.

--Eipään, kainosteli Esa.

Otto kysyi nyt Juntukselta:--Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?

--Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.

--Entäs eikö äitiäkään ole ollut?

--Ei.

--Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.

--Ei kukaan... Minä vain itse kerjään.

--Entäs kukas lyö, jos mitä teet ... kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.

--Ei kukaan.

--Eikö tukistakaan?

--Ei... Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä

juoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan

vesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

--Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen

häntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa,

kaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan

näille hänelle aivan tuntemattomille pojille:

--Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.

Hän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa,

laski sitte häränpyllyn ja kysyi:

--Kuka osaa laskea neulansilmän?

--Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:

--Oletko sinä sen laskenut?

--Olen toki... Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt

kysyi Juntus Vesalta:

--Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?

--En... Oletkos sinä?

--En ole... Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.

--No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

Ja siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki

korvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena

kuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan

alle.

* * * * *

Näin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä

härnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut,

kysyi Vesa rutosti:

--Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?

--Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:

--Onko se iso?

--On se, myönsi Vesa, lisäten:--Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se

tervattiin.

--Mennään katsomaan! tokasi Juntus.

--No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt

ja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla

riiheen.

Mutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan

huomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:

--Voi miten isot reiät!

Ja todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä

uuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku

luola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:

--Ja miten iso uuni...! Sinne sopisi vaikka sisään.

Ja hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli,

mutta mahtui toki.

--Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.

--Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan

ryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa

erästä kylän poikaa ajatellessansa:

--Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!

Siitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa

hihahtaen riemuissaan:

--Hi-ih!

Toiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko

joukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun

niskaan: Alkoi pehkusilla olo.

Koko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla

tupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä

hajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä

peitetty.

* * * * *

Mutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se

sama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi

lukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin

riemuissaan:

--Voi! Koirat tappelevat!

--Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.

--Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki

juoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat

paikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään

isänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:

--Joko sinä olet polttanut tupakkaa?

--En.

--Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten:--Ukko Pesosen

piipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.

--Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:

--Oli... Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan

Mikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.

Vesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä

katsellen tokasi Esa.

--Kun olisi kaikille!

--Etsitään rikkaläjästä ... jos siellä on.

--No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä

kullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.

* * * * *

Vallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt

ollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut

kaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin

keskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen

tottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi

ensimäiset savut, kehasi hän:

--Voi piru kun tästä tulee savua.

--Entäs saatko sinä lähtemään...? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.

--Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.

--Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus.--Ime näin ja sitte puhalla!

--Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä

savusta tihrullansa.

Mutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin

että Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:

--Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.

Siitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:

--Saku ei säikähtäisi mitään... Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei

pelkäisi.

--Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto.

Vesa tenäsi:

--Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin

kuolisi koko härkä!

Vesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:

--Oletkos sinä sillä pamauttanut?

--En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa:

Ylpeänä hän kysäsi:

--Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään...?

Oletko sinä Esa?

--En.

--Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään

ja kehui:--Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi

piioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.

Vesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja

Juntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi

voiton varmana:

--Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?

--En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi:--Mutta pappa on

sylkäissyt.

--Elä valehtele!

--Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä

puhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon

konjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.

Nyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:

--Missä se on?

--Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan

vaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:

--Mennään katsomaan.

--No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle.

Lähtiessään huomautti vain Juntus:

--Voi kun täällä haisee käry ja on savua.

* * * * *

Mennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko

telefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo

sivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui

huomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:

--Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!

--Se on telehvooni...! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin

Vesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään

päähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:

--Siinä on semmoinen rautalanka.

--Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se

puhuu, selitti Vesa.

--Se telehvooniko se puhuu?

--Se... Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.

Otto joutui ymmälle. Hän tiedusti:

--Entäs mikä tämä on?

--Tämä on rautalanka... Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.

--Mitä se puhuu?

--Se puhuu vaikka mitä... Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin

se saa.

--Saako vaikka mitä?

--Saa.

Koko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus

huomautti:

--Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.

--Se on posliinia, tiesi Vesa.

--Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.

--Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:

--No koetetaanpas!

--Koetetaan!

--No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin

kivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo

riemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta

vallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:

--Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa,

jotta naukuu!

--Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte... Tästä minä teille annan!

huusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten

poikia kohti.

--Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi

hurjassa paossa lehtoon.

* * * * *

Nyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he

ryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun

talo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen

laittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:

--Tulipalo... Lato palaa!

--Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi

toisilta iloinen:

--Mennään katsomaan!

Juoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun

seassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla.

Kun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja

uhkaili:

--Siihenkö tulette vielä tielle...! Tuosta saatte!

Läpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat

painuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan

ei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:

--Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.

Niin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt

alkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.

Mutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat

heinäläjään.

* * * * *

Oton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi

rupesi jo kiehumaan.

Tulta kohennellessansa hän puheli:

--Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!

Kului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole

aamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:

--Otto hoi...! Etkö sinä jo ikään tule!

Mutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:

--Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi... Semmoista se

on, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!

Samassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti

kirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:

--Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?

Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton

hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan

aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:

--Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.

Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti

Juhana:

--Eivät tässä työt olleet esteenä... Sutisen akka käy päivätöilläkin ja

kuitenkin ennättää ruuan laittaa.

Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän

huudahti:

--Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule...! Otto hoi...! Ot-to!

hän huusi lopuksi ovelta.

Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti

olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi

Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.

Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.

Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino

Josefiina ja tervehti siunaillen:

--No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei

täälläkään näy...! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?

--Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja

siunaili:

--No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa...!

Lähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen

ilmoisen ikänsä...! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?

--Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:

--No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi...! Semmoista se on, kun ei

jouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta

taas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan...

Hän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:

--Missäs se teidän poika on?

--Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt

Eevastiina ja lisäsi:--Mutta sille tielleenpään tuo jäi.

Ryhdyttiin selvittelemään asiaa... Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä

ja päivitteli:

--No voi, voi sitä meidänkin poikaa...! Mutta johan minä sanoin sille

Urho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain

sen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi

kunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se

huono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!

Hän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:

--Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!

--Ho-hoi...! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe

jumalisiin asioihin.

Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin

hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta

syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin

synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina

ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän

saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän

kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:

--Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää

nosta... Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.

Kaino Josefiina siihen huudahti:

--No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin ... kun nyt

ruuan keittoihin...! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän

harakatkin...!

Hän korotti jo äänensä ja todisti:

--Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain,

jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen

rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.

Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin

ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin

itsekseen:

--Tuokin piipun hyväkäs ... kun siinä taas reistailee!

* * * * *

Niin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino

Josefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan

alla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:

Tupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä

korvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:

--Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?

--Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:

--Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?

Sulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt

äänsi tyynenä:

--Mihinkä ne hukkuivat?

--Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta

Kaino Josefiina keskeytti hätäillen:

--Mitä ... en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla

tavalla säikyttelee!

Sulo Roobert alkoi selittää:

--Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne

olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen

ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää... Niin jotta eipä

suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.

Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen

verran että hän kysyi:

--Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?

--Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä

rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.

--No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta

Sulo sanoi:

--Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle

kantanut!

Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta

itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:

--Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä

elämä... Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan

vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!

Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:

--Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan... Niin jotta haro nyt

se sieltä järvestä!

Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:

--Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja

saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla

laula.

Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:

--No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle... Ja

eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita

ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja

paulana.

Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:

--Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa... Kun olisi kylänväen

avulla ensin etsiä metsästä.

Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa

odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet

heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun

seasta:

--Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa

yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään... Ikään

kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt ... eto herkutta!

--Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä

älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja

valitti surun murtamana:

--Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!

Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa

tokaistuksi:

--Ka auttaapa se ... herra ... kun pitää etsimistalkoot!

--Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin

maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät

vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.

* * * * *

Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen,

mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli

kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen

salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet

merkitsevästi, salaperäisinä:

--Saattepahan nähdä...! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran

silmänne avaa!

Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun

levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta

mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita.

Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin

niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja

mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin

lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset

uteliaita.

Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty

hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla

oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti

Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä

Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi

ennustaa ja povata.

Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua

vakuutti hän silmälasit nenällä:

--Se oli sallittu ... se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun

näkynikin jo ennusti... Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.

Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja

kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:

--Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja

varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan

näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.

--Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:

--Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna

käsillänsä kuin siivillä.

Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:

--Näin...! Näin...! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja

raakuu kuin korppi: Telehvoon...! Telehvoon...! Telehvoon...! Ja silloin

minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien

kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.

Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit

otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois

lähtiessään hän vaikerteli:

--Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen ... eikä lukisi

vanhemmille tätä viaksi!

* * * * *

Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin

mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla

sen rannalla... Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta

kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.

Äänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen

naarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten

ilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri

kylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi:

--Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.

Hän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:

--Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen

pahan hengen kapine.

--Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:

--Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!

Vaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui

siinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo

alkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa

alkoi naaraus.

* * * * *

Koko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet,

olivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia

olivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja

Sutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:

--Siellä ne nyt ovat lapsirukat ... ja siellä he poloiset pysyvät

tuomiopäivään asti...

Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön

valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa

molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina

ehdottanut:

--Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan...

Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.

Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä

huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:

--Hyvä lapsihan se vielä oli... Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä

murhetta...

Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:

--Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.

Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:

--Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei

ennättänyt lapsiparka katuakaan!

Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina,

kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:

--Vieläpä tämä on sallittu ... oikeassa paikassa nimittäin... Näitä

vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.

Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:

--Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee ... hylylle... Ei tiedä

vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille

teille.

Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta

saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki

väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit

päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja

katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan

nahka virui.

--Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka

murahtaen ja kumarassa istuen.

Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään

silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:

--Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?

Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui

sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.

Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan

hievahtamattakaan:

--Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin

ihmisessä?

--Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti

kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan

päälle:

--No.

Syntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta.

Antti Juhana sanoi lopulta:

--No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa ... jotta se on

pahanhengen koje.

Äiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa,

koputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit

ylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan

pöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt

nuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti

uudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja

ilmotti:

--Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!

* * * * *

Ja sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi

juhlallisena:

--Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja

tämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?

Kukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:

--Ka tähän tään kylän järveenhän ne.

--No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen,

kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa

kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.

Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää

hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin

käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan

olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta

silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi

väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä.

Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä

pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:

--Rukoilkaamme... Aam-men.

Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää

kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:

--No nyt on heillä rauha... Aamen!

Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:

--Kerttu!

Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa

istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:

--Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!

--Mäne... Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä,

pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki

jakaantui:

Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa,

kuin kuiskaillen:

--Kerttu... Tuleppas tänne, Kerttu!

Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut

supattaa hänelle:

--Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä

peruja ... vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä

veisuusta.

Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta

vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:

--Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin

ei tämä paljon ole siitä ilosta!

Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta

odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.

Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:

--Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt... Ei tässä enää niille

toista pitäjää kuitenkaan tule.

Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi

ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi

silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi

juhlaäänellä:

--Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?

Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:

--Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet... Niitä meilläkään ei enää

tarvita.

--Kerttu... Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa

linkuttaen ja supatti puoliääneen:

--Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino

Josefiinan pojan vaatteet.

Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus,

joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa

Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen

tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet,

kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin

kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu

uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo

ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.

* * * * *

Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.

Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo,

ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna

hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän

ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja

kuriasioita.

Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen

rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli

pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa

mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:

--Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.

Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli

voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama

mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus.

Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa.

Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.

Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa

mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili

jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä

löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:

"Mä hento kukka keväimen

kukoistan armaalleni."

Niin päästiin illalliseen asti.

Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa.

Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan

huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:

--Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.

--Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.

Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:

--Eikä kuulu!

--No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja

rouvakin jo arveli:

--No mikähän sille lapselle nyt tuli... Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase

tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi,

mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:

--Vesa...! Vesa hoi... Tule syömään... Pappa ja mamma jo odottaa!

Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski

päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo

syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin

suuttuneena:

--No eikä kuulu... Mitä siitä enää huutaakaan!

Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus... Hän kalpeni

äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi

hätäytyneenä:

--Pappa!

Vallesmanni hämmästyi.

--Mikä sinulle tuli...? Lempi...? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla

äänellä sopersi rouva:

--Kun ei Vesa olisi ollut ladossa...! Pappa...!

Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.

Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat,

vallesmanni komenteli.

Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin

miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas

heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti

tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei

tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili

hän miestänsä ja valitti:

--Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...

--No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen

kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:

--Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä... Jos lie

mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!

Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut

kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen,

epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin

etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja

rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa

ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.

Mikä tuskan yö!

Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta

aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu

aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan

hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin

palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä

äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti

häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:

--Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta

silmällä!

--No mutta mitenkä minä!

--Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja

viskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi:--Joutava mies!

--Mutta kuulehan nyt!

--Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän

kissan loitommaksi ja äänsi matkien:--Kuulehan nyt.

Nimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken

kuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:

--Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on

sopimatonta olla lapsenlikkana.

Nyt suuttui jo rouva ja ärähti:

--Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!

Nimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan

jotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti

matkien:--Sopimatonta...!

--Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa.

Varottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti

vakavasti:

--Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä

paljon edesvastuussa kuin minäkin.

Vallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä

nopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:

--Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet

valtion virkamies.

--Mutta kuulehan nyt Lempi...!

--Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään,

sanellen voimallisesti, juhlallisesti:

--Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti

paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.

Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä

ja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin

rouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen

verran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon

kutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.

V

Seuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä

virkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille.

Heinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan

haudaten toisensa niiden alle.

Mutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:

--Pojat hoi...! Kun olisi leipää!

Nyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin

keskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:

--Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.

--Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen:--Kun siihen sattui se

kivi... Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen... Ja sanoo

panevansa linnaan!

Syntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet

housun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:

--Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte

minä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!

Mutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus

keinon. Hän ehdotti:

--Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!

Ensin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:

--Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat

papalle.

--Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi

asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin

mukaansa. Vesa vielä neuvoi:

--Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne... Se on semmoinen poika

jolla on samallainen hattu kuin minullakin.

* * * * *

Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen

häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri

itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä

ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa

edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:

--Mitä sinulla siinä kannussa on?

--Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:

--Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!

--Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:

--Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin

kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän

vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:

--Ei kukaan.

--Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä

äänellä, anoen:

--Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän

köyhän apua!

--Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti

riemuissaan:

--Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?

--No mene nyt...! Anna niitä kasattuneita leipiä ... mutta elä anna

paljon! lupasi rouva.

--No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät.

Ulos tultuansa kysyi Juntus oitis:

--Oletko sinä lukkarin Saku?

--Olen... Kuka sinulle sanoi?

--Vallesmannin Vesa... Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.

* * * * *

Lukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille.

Ruoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten

kysyi Saku:

--Otetaanko voitakin?

--Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:

--Ja tuossa on palvattua lihaa... Se on hyvin hyvää!

He ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:

--Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole

siellä... Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?

--Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:

--No pannaan siihen maitoa...! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä

maitoa.

Nopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat

ylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:

--Saitko sinä?

--Sain.

Nyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:

--Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!

--Voittiko Nalle?

--Ei... Musti voitti ja sitte Nalle älähti ... ja sitte me menimme

meidän latoon ja poltimme tupakkaa.

--Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika

selittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä,

voitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron

perään, ja Vesakin kehui nyt:

--Voi miten makeata leipää...! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?

--Ei... Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa

harjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:

--Ketä se ottaa?

--Sinua ... ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa

riemastui:

--Eivätpäs toki löytäneet...! Eiväthän löytäneet, Saku!

--Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:

--Seisoppas sinä, Vesa näin!

He olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä

seisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon

sankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:

--Eipäs vaikka mitä!

--Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt,

mutta silloin Saku yltyi ja sanoi:

--Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin

uskaltaisin, vaikka henki menisi!

--No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät

he syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.

--Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.

--Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen

samalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa.

Kiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes

viimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.

* * * * *

Siinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan

poltosta ja hän kysyi:

--Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?

Vesa ei vastannut. Saku kerskasi:

--Minäpä osaisin!

--Etpäs!

--Osaanpas... Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin,

mutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.

--Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:

--Näytän kyllä...! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!

Kaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin.

Vihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:

--Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!

Silloin riemastui Saku:

--Minäpä tiedän...! Mennään meidän kauramaahan...! Siellä on hyvin

paljon putkia!

--Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa

kasvoi putkia kauran seassa.

Kenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat

iloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät

siellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi

Vesa:

--Mutta nyt ei ole tupakkaa.

--Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä

sitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:

--Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.

Toiset oudostuivat. Juntus lisäsi:

--Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen

syöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!

--Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:

--Oletkos sinä löytänyt?

--Olen... Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein

kokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen... Eikä se herra

tiennyt siitä mitään.

Keskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:

--Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa

vaikka miten paljon.

Ja nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti

kotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän

huudahti:

--Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!

--Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui

Vesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:

--Lähdetään!

Ja niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin

kauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat

matkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:

--Nyt sitä nähdään telehvooni!

* * * * *

Seikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on

tien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä

ahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn

jänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:

--Kivitetään noita poikia!

--Kivitetään!

Ja oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä

huusi:

--Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!

Niin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät

suojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina

älähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan

otsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia

kuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi

haukkumasanan:

--Räkänenä!

--Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi

toistensa haukkuminen. Saku huusi:

--Mustalaisen poika!

--Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:

--Sinun isäsi on akka!

--Ja sinun isälläsi on sappermentti!

--Ja sinun pipparmantti!

--Ja sillä on risanuttu! tuli lisää.

--Elä hauku! huusi Saku.

--Haukunpas!

--Haukuppas tokko uskallat! uhkui Saku.

--Haukun kyllä!

--Minkäs teet kun haukun!

--Mörökölli! tarttui Vesa.

--Ja sinä körömölli! tuli vastaan ja sitä seurasi naurun rähäkkä. Vesa

suuttui ja uhkasi:

--Saakeli!

--Tuleppas tokko uskallat!

--Tulen kyllä!

--Tuleppas... Ripakinttu...! Tuleppas...!

--Tuleppas...! Kutti! Kutti!

Ja silloin suuttui Vesa. Keppi ojona hyökkäsi hän aidan yli notkoon ja

sieltä ylös vastustajien kimppuun. Toiset seurasivat mukana villisti

huutaen. Vastapuoli viskasi vielä kerran kivillä, mutta sitten se

syöksyi hurjaan pakoon ja niin oli rinne vallotettu. Esa ylpeili

voitosta:

--Nyt jos tulisi vaikka mikä, niin se menisi pakoon... Vaikka Immosen

härkä tulisi.

--Tahi vaikka tulisi sata poikaa! yhtyi Juntus. Saku viskeli innoissansa

kiviä ja Otto uhkaili:

--Kun me miehen kokoisella kivellä oikein viskaisimme, niin vaikka olisi

miten monta poikaa, niin ne lähtisivät pakoon...

Ja nyt lukivat he saamansa kuhmut. Jokainen oli saanut useampia, mutta

Juntus sanoi niistä:

--Eipä ne näy... Tuo Vesan vain näkyy.

Ja siksi otettiinkin lukuun ainoastaan Vesan kuhmu ja Esa nauroi äitinsä

parannuskeinoja muistaen:

--Kun olisi tehdä villavaatteella taikaa, tahi ottaa maitopytystä kermaa

ja voidella, niin se painuisi!

Viime mainittua keinoa päätettiinkin käyttää ja joukko jatkoi matkaansa,

päättäen mennä ensimmäisestä talosta pyytämään kermaa. Mutta matka oli

pitkä. Ikään kuin kulkua jouduttaaksensa ehdotti Esa:

--Pojat! Ollaan hevosilla!

--Ollaan!

Tehtiin pajunkuoresta ohjakset; otettiin patukat. Yhdet olivat hevosina,

toiset ajajina. Saku ajoi parilla. Hevoset hirnahtelivat. Hurjaa vauhtia

saavuttiin niin ensimmäiseen, Pajarin taloon.

Mutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin

rahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat

yölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita

rahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään.

Itse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.

Oli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki

nukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät

saaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat

matkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.

Valkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä

ihmetteli kuin itseksensä:

--Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!

--Olipa nää vaikka kenen ... eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki

hajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.

Talo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt

maitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.

Ja silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:

--Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!

--No!

--Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.

--Pannaan palikoita ja kiviä ... ja kaikkea, keksi Vesa.

Ja oitis oli pyttylaivasto pikkulaineilla kiikkumassa selkävesille.

Missä oli palikka sotamiehenä, missä pikku kivi tykkinä ja käpy

päällikkönä. Joku pytty oli vielä jälellä. Talon kissa hääri pyttyjen

luona, luullen saavansa maitoa.

--Pannaan viime pyttyyn kissa kuninkaaksi, hoksasi Vesa.

--Pannaan!

--Kis ... kis!

--Nau-uu! käyristeli kissa vastaukseksi ja hieroi pyytäjän säärtä.

--Pane nyt tuohon! varasi jo Juntus alustaja oitis seilasi kissa

pytyssä, tavottaen päälaivastoansa häntä kohona ja naukuen rantaa kohti.

Pojilla oli hauskaa.

Mutta silloin kuului rappusilta emännän kovaääninen siunailu:

--Pahahenki vieköön...! Kun ne yölliset riivatut ovat mättäneet

maitopytyt lampiin...! Miehet...! Miehet hoi! hän huusi.--Tulkaa

antamaan niille hylyille aika sauna!

--Voi, voi! pääsi poikaparvelta, kun se syöksyi hurjaan pakoon ja

pelastui ehein nahoin. Mutta pyttylaivasto hajaantui lammin

selkävesille. Kissa naukui ja pyttyjä kokoamaan kiirehtivä veneväki

sadatteli öisiä vieraita.