II

He olivat ehtineet jo Immosen lehmihaan veräjälle ja Esa sanoi:

--Tässä se Immosen härkä on.

Rinnatusten istahtivat he veräjän selälle ikään kuin valmistuaksensa.

Otto suinaili taas kantapäitänsä, mutta Esa heilutella riuskutteli

jalkojansa huoletonna aitaa vasten ja kehasi lopulta:

--Tämä on niin iso haka kuin koko maailma.

--Onko niin iso kuin pappilan haka? tarttui toinen sylkäisten

kantapäähänsä ja voidellen sillä syljellä haavan.--Onko? toisti hän

vielä. Toinen intoili:

--On toki... Isompikin vielä on... On niin iso kuin pappilan ja

vallesmannin haka yhteensä ... ja vielä isompikin... On niin iso kuin

koko tämä kylä.

Ja kauan aikaa saivatkin he nyt istua aidalla suurennellen haan kokoa.

Esa yltyi:

--Ei ole mikään niin iso kuin tämä haka.

--Onpas.

--No mikä? tiedusti Esa. Otto haki vastausta ja tokasi vihdoin:

--On Immosen härkä... Ja vielä suurempikin tätä hakaa on se härkä... Vai

eikö ole?

Ja miten ollakaan taas, niin Esa myöntyi vähä vähältä ja jonkun ajan

kuluttua ylpeilivät he taas härän suuruudella kilpaa. Esa kehui:

--Sillä on häntäkin niin pitkä, jotta sen pää ylettyy alapuolelle

takajalkojen polvia... Ihan maahan asti ulottuu.

--Sillä se kun huiskauttaisi kerran, niin vaikka tuo puu menisi poikki!

tarttui se innostus toveriin, niin että tämä löi palikalla puuta. He

puhuivat nyt sarvista, niskasta ja turvasta ja viimein siitä johtui Otto

kehumaan:

--Kun se tapettaisi ja siitä turvasta tehtäisi sylttyä, niin meillä

olisi syömistä! Olisihan?

--Olisi... Mutta eipä sitä tapetakaan, puuttui Esa nyt asiaan viisaana

ja toinen kysäsi:

--Mitenkäs siitä saadaan lihaa?

--Se vain kuolee itse, ja sitte nyletään ja suolataan lihat, selitti Esa

hyvillään omasta viisaudestaan. Toinen oudosteli:

--Entäs nahka?

--Nahka viedään karvarille ja se ottaa siitä karvat pois ja sitte

tehdään kenkiä, heilutteli Esa viisaana purkkiansa ja nyt jo myönsi

Otto, kehasten:

--Silloin se ei enää puske ... ei vaikka menisi ihan nenän eteen... Ja

vaikka vielä kepillä härnäisi, niin ei vaan puskisi enää.

Samaa mieltä oli Ottokin, ja niissä keskusteluissa saapuivat he lähelle

Auvisen entisen naurismaan ahoa. Siinä pysähtyi nyt Esa ja sanoi

varovasti:

--Jospa se on tuossa aholla!

Vaistomaisesti alkoi Otto kaivella sormellansa nenäänsä. Ajatus että

härkä olisi jo niin likellä, vei luonnon häneltä. Hän ehdotti hiljaa,

pelokkaana:

--Mene sinä edellä!

Esa vaikeni. Kotvasen odotettuansa uskalsi taas Otto sanoa:

--Mene ryömimällä, niin sitte se ei kuule!

--Kuuleepas.

--Eipäs, aleni Oton ääni vieläkin.

Mutta vihdoin rohkaistuivat he. Varovasti ryömien he lähestyivät ahoa,

Esa etummaisena.

--Näkyykö sitä? kuiskasi jo Otto.

--Ei.

--Ryömi sitte vielä! rohkaistui siitä toveri. Ja miten suuri oli heidän

ilonsa, kun he ahon reunaan päästyänsä huomasivat, että pelättyä härkää

ei siellä ollutkaan! Ottokin uskalsi nyt kohota polvillensa. Esa sai

rohkeutensa takaisin, löi kepillään ahoa ja ärjäsi muka härälle:

--Tuleppas!

* * * * *

Kuten lukija itsekin tietää, on sanottu aho kalteva ja sen rinteen

päällä on joukko suurehkoja kiviä. Pojat levähtivät siinä, istuen

kivellä pohtien missä härkä on. He rohkaistuivat uudelleen ja Otto jo

uhkasi:

--Kun tuosta oikein suuren kiven vierittäisi ja se paukahtaisi härälle

otsaan tuolla alhaalla, niin pään siltä pitäisi haleta, vaikka olisi

miten luja!

--No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen.

Vaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa

ottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin

joutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi

heidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä

ja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ

perästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:

--Nyt ... vaikka haletkoon!

--No nyt ... vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa

painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi

lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan

ja lensivät mahallensa sammalikkoon.

Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas

jalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he

lähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat

lähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:

--Nyt se on.

--Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:

--Kun lehmän kellot kuuluvat.

Ja sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:

--Mene sinä yksinäsi!

Mutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto

viekkautta: hän huomautti hiljaa:

--Turusen pojupas jos olisi, niin se ei pelkäisi!

Mutta ei Esa näyttänyt olevan halukas voittamaan Pojua ja lähtemään

yksin, vaan käytti vuorostaan viisautta, sanoen:

--Ja jos olisi Sikasen Teppo, niin se ei pelkäisi, vaan tulisi vain

vaikka olisi vielä toinen härkä.

* * * * *

Mutta vihdoin he rohkaistuivat: Varovasti, puiden takana piilotellen he

hiiviksivät yhä lähemmäksi petoa. Ahon laidassa oli Immosen vanha, tyhjä

lato ja Otto ehdotti:

--Kierretään tuolta toiselta kautta ja mennään latoon ja ärjäistään

sieltä!

Niin he tekivätkin. Suuren kierroksen tehtyään pääsivät he Immosen

matalan ladon luo. Ja siinä alkoi uusi neuvottelu.

Esa arveli:

--Jospa se tulee sinne latoon, niin sitte ei ole minne pääsee pakoon.

Jouduttiin neuvottomaksi. Tie tuntui nousseen pystyyn, ja heidän piti

saada ärjäistä härällä. Mutta vihdoin hoksasi Esa:

--Nyt minä tiedän: noustaan salvainta myöten ladon katolle ja sieltä

ärjäistään niin jotta se kuuluu!

Vastaan sanomatta seurasi toinen neuvoa. Varovasti hiipivät he ladon luo

ja kiipesivät katolle. Sinne näkyi härkä ja siellä sai kumminkin

rohkeutensa kaksinkertaisena takaisin. Riemastuneena ärjäsivät he

vihollisellensa ja kun se ei näyttänyt olevan sitä kuulevinansakaan,

ylvästyi Esa:

--Kivitetään sitä!

Toinen oli siihen valmis. Ladon olkikaton paineeksi olikin koottu koko

joukko kiviä. Niiden joukossa oli pieniäkin, ja niinpä pojat härkää

pommittamaan.

* * * * *

Hyvän puoli tuntia olivat he jo tehneet turhaa työtä. Ei ylettynyt kivi

härkään. Mutta nyt se tuli lähettyville ja jo osui kivi sen kylkeen.

Härkä tuhahti, katsahti, huomasi vihollisensa ja oitis lähti latoa kohti

juosta löntyyttämään. Molemmat hätkähtivät ja mahallensa katolle

heittäytyen kiirehti Otto hätäillen:

--Voi ... se tulee...! Rupea mahallesi Esa!

Vaistomaisesti totteli toinen. Härkä pysähtyi ladon eteen, alkoi mylviä

ja kuopasi tuon tuostakin nurmea, että sammal pölähteli. Yhä lujemmin

puristautuivat silloin pojat ladon kattoon ja vasta kun härkä heitti

mylvimisen, rohkeni Otto kysyä:

--Joko se meni?

Esa nosti päätänsä. Härkä söi rauhallisena ladon edessä.

--Näkyykö sitä? tiedusti Otto.

--Näkyy... Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.

Kului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.

--Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:

--Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!

Mutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena

söi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas

ärjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.

Ja ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat

noppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä

innostui:

--Voi miten paljon tänne näkyy...! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!

--Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja

selitti:

--Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo ... ja vaikka koko

kylä.

--Eipäs näy meidän mökkiä... Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt

toinen vastaan, mutta Otto väitti:

--Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala ... ja jos olisi vielä tikapuut,

niin näkyisi tänne asti.

Hän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:

--Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se

kuului sinne toiselle puolen järven ... ja Kuivalaisen talon ... ja

vaikka minne!

--Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.

Mutta toinen siitä vain yltyi:

--Kuuluipas... Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi

kuulunut ihan joka paikkaan...! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta

maahan, niin minä en pelännyt ... en vaikka olisi jalka katkennut!

Semmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:

--Elä valehtele.

--Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti:--Sinäpä et ole

hypännyt!

Esa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia

urotöitään lisäsi hän:

--Etkä ole harakan pesääkään särkenyt...! Etkä löytänyt pienen linnun

pesää!

Oton voitto oli täydellinen. Harmistuneena mietti Esa jotakin sen

vastapainoksi ja luullen sen keksineensä kysyä tokasi hän voitonvarmalla

äänellä, viime sanaa painostaen:

--Mutta oletkos sinä nähnyt telehvoonii?

Sitä iskua ei Otto ollut odottanut. Koko nimikin oli hänelle aivan outo.

Ei hän voinut muuta kun hämillään kysyä:

--Oletkos sinä?

Nyt oli Esa voitolla. Ylväänä kerskasi hän:

--En ... mutta isä on nähnyt.

Otto vaikeni ja voiteli taas kantapäänsä syljellä. Esa jatkoi

voittoansa:

--Sinäpä et tiedä mikä telehvooni on.

--Tiedätkös sinä! sai masentunut Otto tokaistuksi. Toisen luonto paisui:

--Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.

--Eipään!

--Onpaan...! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui

Esan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:

--Eipä kuuluisi meille asti!

--Kuuluisipas...! Ja vielä etemmä kuuluisi... Ihan kuuluisi niin etää,

kun on vain rautalanka... Vaikka olisi kuin etää.

Nyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:

--Elä valehtele!

Mutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:

--Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi

kaikki mitä täällä puhutaan... Ja tuon härän mörinän kuulisi ... ja

kaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.

--Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi:

--En minä... Mutta vallesmanni on puhunut, kun isä oli siellä lannan

ajossa, ja se oli vain rautalankaa myöten mennyt ihan joka paikkaan.

--Menikö sinnekin läävään, jossa isäsi loi lantaa? sotkeutui Otto.

--Meni... Ihan joka paikkaan, ja sitte oli vain vallesmanni sanonut,

jotta halloo.

--Mitäs se on se halloo? tuli jo Otto uteliaaksi. Toinen kehasi

umpimähkään:

--Se on hyvin hyvää.

--Onko niin hyvää kuin siirappi? halusi Otto tietää. Toinen vahvisti:

--On se... Ja on vielä parempaakin... Isä sanoi, jotta kun vallesmanni

vain puhui siihen lankaan, niin se sanoi vallesmannille, jotta sinulle

lähetetään kaupungista hatun vuoria.

--Sekö lanka se lähetti? oli Otto jo ymmällä.

--Se... Ei siinä ihmistä tarvitsekaan: siinä telehvoonissa tulee ilman

ihmistä mitä vain pyytää.

Esa oli nyt voittanut, Oton uteliaisuus oli herännyt. Puhelu oli

kääntynyt siihen, mitä kaikkea telefoonissa voi saada. Oli lueteltu jo

kaikki herkut, mitä he vaan tunsivat, voileivästä lähtien. Vielä toki

epäili Otto yhtä:

--Mutta siirappia ei saisi.

--Saisipa, väitti toinen. Lopulta taipui Otto sitäkin uskomaan, mutta

väitti toki:

--Mutta jos vähä saisi, niin ei ainakaan niin paljoa ... ei niin jotta

sitä olisi niin äijä kun vaan tahtoisi ... niin jotta vaikka ei muuta

joisikaan!

--Saisipas! Vaikka miten paljon saisi... Se on se rautalanka ontto

sisältä ja sitä myöten tulisi vaikka miten paljon.

Tämä toverin ilmotus tuli Otolle ratkaisevaksi. Siirapin halu sai hänet

valmiiksi vaikka mihin ja hän jo ehdotti:

--Kun mentäisi katsomaan... Onko se etäällä?

Senkin Esa tiesi. Hän ilmotti:

--Se lähtee vallesmannin seinästä ja sitten kulkee hirsitolppia myöten

pitkin tietä, niin jotta sen näkee vaikka kuka... Ja sitte vaan menee

sen tolpan juurelle ja sanoo, jotta tahtoo siirappia.

Nyt oli Otto valmis. Hän pyysi innosta hypähtäen:

--Mennään katsomaan!

Toinen oli valmis. Suunniteltiin lähtöä. Otto riemastui:

--Ja sitte otetaan siitä siirappiakin... Otetaanhan?

--Otetaan... Mutta kun tuo härkä ei jo mene!

--Ärjäistään yhtä aikaa.

--No!

--Hä-häh!

Mutta härkä ei ollut kuulevinaankaan. Poikia suututti. Keskustelu

telefoonista jatkui. Jo uhkaili Esa:

--Kun olisi telehvooni ja sillä kun ärjäsisi sille, niin pitäisi sen

lähteä!

Ottokin sai siitä intoa. Hän uskoi ja lisäsi ikään kuin näyttääksensä

härälle:

--Kun sille oikein ärjäsisi, niin voi voi kun se säikähtäisi, ja menisi

niin jotta ei eteensä näkisi!

Esa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:

--Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta

kun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet

siltä vain poikki rusahtaisivat!

Molemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen

häviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:

--Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään ... ei häntääkään jäisi ...

ja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!

Siten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:

--Pelotellaanpas telehvoonilla.

--No!

Ja pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa

ja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:

--Teleh-voon...! Teleh-voon...! Teleh-voon!

Tällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys

tämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä

Magdaleena sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon

vaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla

ja huudahti säikähtyneenä:

--Herra isä siunatkoon...! Pahahenki on katolla!

Kauhistuneena hän läksi juosta hynttyyttämään mökillensä. Esa huomasi

sen ja huudahti:

--Katso Otto...! Akka juoksee!

Mummon juoksu huvitti heitä. Yhä innostuneemmin vaakkuivat he:

--Teleh-voon...! Teleh-voon!

Juoksusta miltei läkähtyneenä pääsi Sievä Magdaleena mökillensä, siunasi

itsensä ja veisasi virren.

Vihdoin loittoni härkä sen verran, että pojat uskalsivat kiivetä alas

katolta. Varovasti he laskeutuivat vastapäiseltä puolelta alas ja oitis

maahan päästyänsä syöksähtivät kipakkaan juoksuun.