1911.
I
Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut
kaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt
toisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:
--Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä
siirappia, jotta saa keittää soppaa... Muistatko sinä nyt?
--Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo
soppakattilan tulelle ja lisäsi:
--Eläkä viivy kauvan ... ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske... Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!
--Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo
lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan
kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt
tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.
Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä
jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että
oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota
mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.
Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan,
otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven
luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen
kaksikymmenviisipennistä:
--Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?
--Viidellä!
--Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.
--No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja
sanoi:--Ja ala nyt jo mennä siitä... Eläkä viivy kauvan ... eläkä mene
sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.
--Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti
rauhotellen:
--Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla,
käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:
--Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin
kuin muutkin hyvät lapset kulkevat... Eläkä läikytä siirappia tielle!
--E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas
rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin
koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten
hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti.
Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti
astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän
hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.
Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista
miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian
tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä,
katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa
kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa.
Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä
huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit
olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli
päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä
aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti
huokaillen:
--Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan... Ja on tuota jo
ollutkin toinenkin kerta!
Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten
painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:
--On ... on tuota ollut sitä hyvää...! Kunpa luoja parantaisi meidät
itse kunkin...! Kunpa parantaisi ... kunpa parantaisi... Ja kunpa
valaisisi meitä sanallansa!
Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata
kiekutella jumalista virttä.
* * * * *
Mutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja
häiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi
pikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja
huudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:
--Voi ... sammakko!
Ja hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti
varpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi
uudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä
esteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen
valkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat
häntä.
Hyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias
naapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi
ja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:
--Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!
Ja silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto
innostui:
--Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee... Voi, voi!
--Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.
--No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:
--Ei se mahallaan ole niin lysti!
Viimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas
kantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon
oli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:
--Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka
ihmisen päälle.
--O-hoh...! Ei tohtisi, väitti Esa, mutta toinen tenäsi:
--Jos olisi meidän Mustinkaan kokoinen, niin tohtisi se tulla.
--Eipään... Jos oikein suuren seipään ottaisi, niin ei tohtisi, ylvästyi
Esa. Mutta toinenkin, muistaen äitinsä puheet Immosen härästä, väitti:
--Mutta jos olisi Immosen vihaisen härän kokoinen, niin silloin se jo
tohtisi!
--Vaikka olisi miten iso, kasvoi Esan ylpeys. Hän heilautti
läkkikannuansa, jonka sisässä kalisi pieni läkkituoppi, ja kehasi:
--Vaikka olisi Immosen härän kokoinen, niin minä kun tuolla kannulla
noin oikein vetäisin päähän, niin ei tohtisi tulla vaikka mikä!
Mutta miten ollakaan, keskustelu olikin johtanut Oton mietteet Immosen
härkään. Oitis kysyi hän:
--Oletko sinä nähnyt Immosen härän?
--Olen... Etkös sinä ole nähnyt?
--En... Onko se hyvin iso?
--On... Se on niin iso, jotta se oikein pelottaa, kehui Esa. Otto sai jo
aavistuksen härän koosta ja innostui kysymään:
--Möyryääkö se kovasti?
--Möyryää!
--Hyvinkö kovasti?
--Hyvin, heilautti taas Esa purkkiansa ja toinen tiedusti:
--Mitenkä se möyryää?
--Näin.
Ja Esa laskeutui nelinkontin ryömimään ja möyrysi, matkien härän
mylvimistä. Oton mielikuvituksessa suureni härkä yhä ja hän huudahti
suuremmoisesti innostuneena:
--Voi ... voi!
--Am-muu! lopetti Esa näytöksensä, nousi ylös ja otti hinkkinsä. Silloin
Otto ehdotti:
--Mennäänpäs katsomaan sitä Immosen härkää, kun se möyryää.
--No mennään, oli toinen kernas ja juoksujalkaa lähtivät pojat painamaan
Immosen ahoa kohti.
* * * * *
He juoksivat alamäkeä ja olivat juosseet jyrkimpään paikkaan, kun Esa
lankesi ja meni aika matkan juoksuvauhdin johdosta pitkin mäkeä
mahallansa. Oitis hän hyppäsi toki pystyyn ja alkoi jatkaa menoa, kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kaatuessa kolahti taas läkkikannuun
pistetty pieni läkkituoppi ja nyt huudahti Otto:
--Siellä kannussa kalisee...! Mikä siellä on?
--Se on läkkituoppi, ylpeili Esa, selitellen:--Äiti käski viedä tämän
kannun teille ja sitte antoi läkkituopin ja käski siihen pyytää
äidiltäsi siirappia, jotta saa keittää imelää soppaa! Tämä on teidän
kannu.
Mutta Oton ajatuksissa kuvasteli taas Immosen härän kuva. Innostuneena
hän tiedusteli kannusta puhuessaan:
--Sillä kannullako sinä sitte lyöt, jos Immosen härkä tulee päälle?
--Tällä... Ja niin että koko kannunkin pitäisi särkyä, uljastui Esa.
Ottokin siitä jo innostui ja kerskasi:
--Ja minä kun sitte vielä apuna, niin ... voi, voi!
* * * * *
Niin jatkui keskustelu pitkin matkaa ja keskustelijoiden rohkeus yltyi
ja mielikuvitus laajeni. Mutta nyt tulivat he siihen paikkaan, missä tie
koskettaa järven rantaa. Siinä oli Antti Auvisen äsken tervattu vene
teloillansa kuivumassa ja vierellä oli tervatölkki puolillansa tervaa.
Eivät he malttaneet olla rantaan poikkeamatta. Ensin valitsivat pikku
kiviä vedestä, mutta sitten huomasi Otto tervatölkin ja johtui siitä
puhumaan:
--Tämän näköistä se on siirappikin... Oletko sinä Esa syönyt siirappia?
--Olen.
--Onkos se sinustakin makeaa?
--On.
--Hyvinkö makeaa? penäsi vielä toinen ja saatuansa kehuvan myönnytyksen
yltyi hän:
--Kun olisi noin iso purkki siirappia kun tuota tervaa, niin sitte me
söisimme niin jotta ihan maha kasvaisi...! jotta ei housujakaan saisi
kiinni.
Keskustelun kuluessa he innostuivat siirapin paljoudesta ja Esa jo
kerskasi:
--Ja jos olisi vielä enemmän siirappia ... jos olisi vaikka miten
paljon, niin sitte ei vettä tarvitsisi ensinkään olla... Eihän
tarvitsisi?
--Ei... Immosen härkäkin saisi juoda vain siirappia... Ja sitte se
möyryäisi vielä kovemmin!
--Voi, voi...! 'Am-muu', se silloin möyryäisi, suurenteli Otto. Esa oli
tarkastellut venettä ja tuli arvelleeksi:
--Voi miten iso vene!
--Saisimmekohan me sen järveen, jos oikein työntäisimme, ylpeili veneen
koosta Ottokin. Toinen kehui:
--Saisimme... Ja vaikka olisi vielä isompi, niin saisimme.
--Koetetaanpas!
--No! oli toinen valmis ja nyt alkoi koetus.
Ja miten olikaan, vene jonka telapuut olivat tervasta liukkaat
livahtikin veteen kuin itsestänsä. Voitosta riemastuneena huudahti Otto:
--Menipäs se!
--Meni! heilautti Esa taas purkkiansa. Pojat pesivät kätensä tervasta ja
Otto ehdotti:
--No nyt lähdetään sitä Immosen härkää katsomaan.
--No, myöntyi toveri, ja he lähtivät unohtaen veneen vesiajolle.