Jälkilause.
Jumalan halpa ja, toivoakseen, hänen tahdolleen aina kärsiväisesti
alamainen orja, Mohamed, Hadadin poika, beni-malekien jaloa
heimokuntaa, lopettaa tähän tämän kovin pitkän kertomuksen. Että
hänen onnistuisi herkkusuille maistua, sitä Mohamed ei tohdi toivoa;
hän jättää sen kunnian Kairon ja Teheranin helmenkutojille ja
filigramsi-teosten tekijöille. Jos hän hetkisen ajaksi on pannut
itkevät naurahtamaan ja nauravat kyyneliä vuodattamaan, kertoja on
tyytyväinen; Jumala hänen mielettömyytensä anteeksi antakoon! Kenties
Hän. jonka edessä kaikki tietomme on mitättömyys, tuomion päivänä
enemmin suvaitsee sepitettyä kertomusta, joka lohduttaa, kuin totuutta,
joka kuivaa ja kuolettaa. Jospa tuona hirmuisena hetkenä, jolloin
itsekunkin tulee vastata sanoistaan, uneilijan virhi ei panisi
vaakakuppia ilmaan lentämään! Se on Hadadin pojan toivotus ja rukous.
Jos joku häjy ihminen tuntee hänensä tällä kertomuksella tavatuksi ja
pahastun, syököön hän sen leiväksensä! Kertoja ei pane sitä tuntonsa
vaivaksi. Hän ei puhukaan Faraonin pojille. Mohamed on vanha, hän on
tehnyt valintonsa. Oleskellessaan maan päällä hän on nähnyt useammalla
kuin yhdellä Omarilla olleen menestystä, useamman kuin yhden Abdallahin
ennen aikaansa täältä menneen. Hänen sielunsa ei ole siitä vähintäkään
uskossaan järkkynyt. Jumalaan hän luottaa. Jumala seoittaa marunaa
itsekkään nautintoihin, Jumala vuodattaa salaista balsamia rakastavain
sydänten kipuihin. Jumala ylentää hurskaan tappion ja alentaa
jumalattoman riemuvoiton. Hän se on, joka antaa rauhan. Hän on elämän
ja kuoleman herra. Hän on Iankaikkinen, Viisas, Väkevä, Lempeä,
Laupias, Ainoa.
_Kunnia olkoon Jumalalle!_