Loppu.
-- Näin, sanoi Ben-Ahmed lopettaen kertomuksensa, kuuluu histooria
Siunauksen lähteestä, niinkuin se kerrotaan jokaiselle tästä sivu
kulkevalle karavaanille; se on tosi histooria, ja ihmisiä on vieläkin
elossa, jotka ovat nähneet ja kuulleet siinä kerrotut tapaukset.
Eikö kukaan teistä tunne Mansurin poikaa? Viimeksi Djeddahissa
ollessani minulle näytettiin kuka hän oli. Hän oli laiha ja
kellankalvakka ukko, parta pitkä ja valkea, kasvot kärventyneet ja
silmät raukeat. Hänen rikkauttansa mainitaan suuremmaksi kuin itse
sulttaaninkaan; rikkaat, jotka häntä tarvitsevat, ovat hänen
ympärillään ja imartelevat häntä, köyhät katsovat häntä ylen, ja moni
kerjäläinen on nakannut hänen almunsa hänelle takaisin ja sanonut häntä
Kainiksi.
Tämä ylenkatse, niin sanotaan, ei käy hänelle niinkään vaivaksi kuin
imarrus, jota häneen tuhlataan. Hänen puheensa on tuimaa, hän on kova
ja kiivas. Hänen vaimonsa eivät rakasta häntä, hänen orjansa pettävät
häntä, viha ympäröitsee häntä niinkuin ilma, jota hän hengittää. Ei
kukaan ole kuullut hänen koskaan valittavan, kopeus kannattaa häntä;
sanotaan ettei hän koskaan saa nukkua ja että hän kuluttaa yönsä
polttamalla hashisia tahi opiota. Hän on kyllästynyt elämään ja
kauhistuu kuolemata.
-- Jospa kerta saisin sen koiran pyssyni eteen, huudahti eräs nuori
kameelin-ajaja, kyllä minä hänen juonistaan lopun tekisin.
-- Vaiti, poika; sanoi eräs vanha kameelin-ajaja. Omar on moslemi, ja
sinä et ole beni-ameur. Sinulla ei ole häneen oikeutta. Jumala tekee
hyvin mitä tekee; tiedätkö niin varmaan ettei tuon miehen elämä ole
hänelle julmin kaikista rangaistuksista?
-- Olkoon hän kirottu, tuo veljenmurhaaja! huudahti Ben-Ahmed. Ja
jokainen meistä kertoi isoon ääneen: "Olkoon hän kirottu!"
-- Muistelen, sanoi tuo vanha kameelin-ajaja, kerran nähneeni täällä
Abdallahin äitin. Juotettuaan kameelimme näytti hän meille uljuudella
kaksi vähäistä multaläjää, kivillä ympäröittyä, jotka estivät
shakaaleja niille pääsemästä. Niiden alla hänen lapsensa tuomiota
odottivat. Joka vuosi nähtiin niillä kukkasia. Suuria jasmiinikimppuja
rippui letkuina haudan ympärillä. Nyt on puutarhalla uudet isännät,
hauta on kadonnut ja Jussufin pojasta on vaan nimi jäljellä.
Halima-parkaa! Vielä on kuin kuulisin hänen kertovan meille, kuinka
Abdallah ja Kafur löydettiin hiedasta niin lujasti toistensa syliin
likistyneinä, että täytyi panna heidät samaan arkkuun. Pedot olivat
syöneet hevosen, mutta, ihmeellistä tosiaankin! ei yksikään taivaan
linnuista ollut päivällä tullut Abdallahin ruumiille, ei yksikään
shakaali yöllä edes koskenut Kafurin ruumiisen.
-- Näin kuolee hurskas, lopetti äijä; jalot sielut ovat aina ne, jotka
ensiksi menevät täältä. Jumala säästää heitä elämän viheliäisyydestä ja
häijyin ihmisten viettelyksistä. Paras hedelmä putoaa ensiksi; paha
hedelmä pysyy puussa ja kuivettuu kypsymättä, lahonneen puun kanssa
viimein tuleen heitettäväksi.
Näitä haastellessamme hätäytti meitä aamurusko. Aika oli lähteä
liikkeelle. Telttitangot nykäistiin pois, köydet pantiin kääryille,
telttivaatteet laskettiin kokoon, mutta tätä tehdessämme me kaikki
ajattelimme beduiinia. Ei kukaan meistä ollut häntä tuntenut, ja
yhtähyvin me kaikki kaipasimme häntä kuin veljeä. Kun karavaani oli
jonoon asetettu, antoi vanha kameelin-ajaja merkin lähdöksi; mutta
ennenkuin se lähti liikkeelle, tahtoi hän lukea _fattah'in_ Jussufin
pojan edestä; me teimme kaikki niinkuin hänkin ja lähdimme
hiljaisuudessa matkaan, täynnä kunnioitusta ja ihastusta tuohon
mieheen, jonka jälkeen ei edes hautaakaan ollut tähteenä. -- Syystä
kyllä, sanoi vanhus, kutsutaan häntä Abdallahiksi;[38] hän oli
todellinen Jumalan palvelija.