Kaksi ystävää.
Sillä aikaa kun koettiin auttaa Mansurin poikaa ja sammuttaa valkeata,
satuloitsi Kafur Hamaman, otti säkillisen vettä ja vähän evästä ja
painui Djeddahin ahtaille kaduille. Yö oli pilkkopimeä ja ukkonen
jumisi etäällä.
Tyttö hyvitteli hevosta ja puhutteli sitä, niinkuin se ymmärtäisi
ihmisen puheen.
-- Hamama, ystäväiseni, sanoi hän, vie minua isäntäsi luoksi. Me
tahdomme yhdessä pelastaa Abdallahin. Sinä tiedät kuinka paljon hän
pitää sinusta ja kuinka hän on hoitanut sinua. Auta minua löytämään
hänet. Sinun avullasi annan hänet jälleen hänen äitilleen, yhdessä
hänen kanssansa itken Leilaa ja lohdutan häntä. Tee se, Hamamani, ja
minä pidän sinua niin hyvänä.
Hän kallistui hevosen kaulalle, tarttui siihen syliksi ja laski hevosen
täyttä karkua menemään.
Jalo eläin lensi kuin nuoli. Olisipa luullut näkymättömän käden
sitä opastavan. Kun hevonen ja ratsastaja hämärissä meni erään
arnauti-vartijan sivuitse, säikähti tämä ja laukasi pyssynsä. Hän oli,
sanoi hän, nähnyt saatanan karkuuttavan ohitse valkoisella hevosella,
nopeammalla kuin kotka on pilvestä saaliisen iskiessään.
Näin kiisi Hamama, kertaakaan hengähtämättä, muistamatta janoansa
sammuttaa. Ihmeellinen vaisto vei häntä isännän luoksi. Kallioiden,
jokien, ammottavain maan-halkeamain yli, huolimatta mistään tiestä,
riensi hän suoraan siihen paikkaan, missä isäntä oli. Jumala johti
hänen askeliaan.
Puolenpäivän korvilla näki Kafur etäältä Abdallahin seisovan kentällä
kumarruksissa, niinkuin rukoukseen vajonneena.
-- Isäntä, isäntä! huusi Kafur; minä olen täällä, Kafur on täällä!
Ei lapsen huuto eikä kavioiden kapse voineet kavahduttaa Abdallahta
hänen hartaudestaan; Hamaman seisahtuessa ei hän ensinkään liikahtunut.
Kafur syöksähti vapisten hänen vierelleen. Näytti niinkuin hän
nukkuisi; hänen kasvonsa olivat kuin viehätyksissä olevan dervishin:
jumalallinen hymy liikkui hänen huulillaan; tuska oli paennut noilta
kasvoilta, niin paljon kärsineiltä.
-- Herää, isäntä! huusi orja-raukka, likistäen Abdallahta syliinsä.
Tämä oli kylmä; sielu oli luopunut kuolevaisesta majastaan: Jumala oli
kutsunut luoksensa tämän taivasta varten luodun hengen.
-- Abdallah! huusi Kafur, heittäyten hänen päällensä ja ehtimiseen
suudellen häntä; Abdallah, minä rakastan sinua! -- Ja hän antoi
sielunsa Jumalalle.
Kotvan aikaa katseli Hamama levotonna näitä kahta ystävää. Useammin
kuin kerran pyyhkäsi hän polttavalla turvallaan neekeritytön kasvoja ja
nyhjäytti häntä hiljaa. Vihdoin paneusi hän kentälle ja kaivoi päänsä
hietaan, ja katseli silmiään muualle kääntämättä noita molempia
ystäviä, odotellen heidän heräämistänsä, jotka eivät enää heränneet
täällä maan päällä.