Kosto.
Jussufin poika oli juuri lähtenyt ystäväinsä luota kun hän jo tapasi
ruumiin: se oli neekerin ruumis, kokonansa petolintuin peittämänä,
jotka kimakasti kirkuen noukkivat hänen silmiään.
-- Jumala vihaa uskottomia, mumisi beduiini; Jumala on antava Mansurin
pojan minun käsiini.
Tupruilma läheni; taivas oli maidon-karvainen, aurinko oli kuin
tulikuuma myllynkivi, myrkyllinen tuulenlöyhäys alkoi jo kuivata sylkeä
kurkussa ja ytimiä luissa kuumentaa. Etäältä kuului kohina kuin
kuohuvan meren, punaisia hietatupruja kohosi aavikolta ja nousi
hurjasti punoutuvina patsaina pilviä kohti; olis luullut näkevänsä
jättiläisiä, joilla oli kasvot tulesta ja käsivarret savusta. Yleensä
hävitys, yleensä kuumuus, mahdoton kärsiä, ja aina väliin hiljaisuus
vielä kamottavampi kuin samumin ärjynät.
Tätä tulikuumaa kenttää pitkin astui Hamama verkalleen, läähöttäen ja
vapisten; hänen isäntänsä oli levollinen kuin mies ainakin joka ei
tunne pelkoa eikä toivoa. Hän ei tuntenut ensinkään kuumuutta eikä
janoa: Yksi ainoa ajatus ohjasi hänen sieluaan ja ruumistaan, ja se oli
murhaajan saavuttaminen ja surmaaminen.
Tunnin ajan ratsastettuaan näki hän hevosen pitkänään hiedikolla; vähän
matkaa edempää luuli hän kuulevansa vaikeroimisen. Hän ratsasti sinne.
Melkein kokonansa ryöppyävän hiedan peitossa makasi siellä janoon
nääntyvä ihminen, joka ei jaksanut enää huutaa. Se oli Mansurin poika.
Silmät olivat kuopistaan koholla, suu auki ja hän piteli käsillään
väkisin vohottavaa rintaansa. Houreissaan ei hän tuntenut Abdallahta;
kaikki mitä hän kykeni tekemään oli että pisti sormensa kuivaan
kurkkuunsa.
-- Joo, vettä olet saapa, sanoi beduiini, tuolla lailla et saa kuolla.
Hän astui ratsailta, otti satulankoljuun kiinnitetyn vesisäkin ja
laski, nakattuaan Omarin sapelin ja pistoolit kauas aavikolle,
nahkasäkin kuolevan huulille. Omar imi pitkillä kulauksilla tätä
virkistävää vettä ja huomasi olevansa silmästä silmään Abdallahin
kanssa.
-- Sinäkö siis pelastat minut, jupisi hän; siinä huomaan
ammentamattoman hyvyytesi. Sinä olet veli veljettömille, sinä olet
virvoittava kaste onnettomille.
-- Mansurin poika, sanoi beduiini, sinun täytyy kuolla.
-- Armoa, veljeni! huusi kauppias, joka alkoi huomata vaaransa; et
suinkaan ole pelastanut henkeäni sitä varten että sen tehtyä heti
surmaisit minut. Armoa, kaiken nimessä, mitä maailmassa rakastat! Armoa
hänen tähtensä, joka on meitä molempia imettänyt!
-- Halima kiroaa sinua, vastasi Abdallah; sinun täytyy kuolla.
Säikähtyneenä tuosta turmaa ennustavasta mielen-ilmauksesta beduiinin
kasvoissa, heittäysi Omar polvillensa.
-- Veljeni, sanoi hän, minä tiedän kuinka suuri rikokseni on; minä olen
vihasi ansainnut; mutta vikani olkoon vaikka kuinka suuri, niin enkö
voi sitä sovittaa? Tahdotko kaiken omaisuuteni, tahdotko tulla
rikkaimmaksi mieheksi Arabiassa?
-- Sinä olet murhannut Hafizin, sanoi Abdallah, sinä olet murhannut
Leilan, sinun täytyy kuolla.
-- Onko Leila kuollut? huudahti Mansurin poika, itkuun purskahtaen; se
ei ole mahdollista! Hänen verensä tulkoon murhaajan päälle; syytön olen
minä siihen. Säästä minua, Abdallah, armahda minua!
-- Yhtä kuin rukoilisit haudan kiviovelta armahtamista, vastasi
Jussufin poika; joudu, lisäsi hän, paljastaen sapelinsa; antakoon
Jumala sinulle rohkeutta kärsimään sen rangaistuksen, jonka hän
lähettää sinulle.
-- Salli minun kumminkin, veljeni, jatkoi Omar vapisevalla äänellä,
salli minun kumminkin tehdä rukoukseni. Et suinkaan tahdo että kuoleman
enkeli tempaa minut ennenkuin olen rukoillut Jumalalta laupiutta.
-- Tee rukouksesi, sanoi beduiini.
Kauppias kääri turbaaninsa auki ja levitti sen matoksi eteensä; sitten
heitti hän kauhtanansa taapäin hartioilleen, laski päänsä alas ja
odotti kuoleman-iskua.
-- Jumala on suuri, mumisi hän; ei ole voimaa eikä väkevyyttä muualla
kuin Jumalassa. Hänen me olemme; hänen tykönsä me palaamme. Oi Jumala,
sinä vallitsija koston päivänä, pelasta minut helvetin liekeistä, tee
laupiutta minulle!
Abdallah katseli häntä itkien. "Minun täytyy, minun täytyy," sanoi hän,
ja yhtäkaikki rohkeus luopui hänestä. Tuo katala oli hänen veljensä;
hän oli rakastanut häntä, hän rakasti häntä vieläkin. Kun rakkaus kerta
on päässyt sieluun, se jääpi sinne kuin luoti ruumiisen; sen voi
nykäistä ulos, mutta haava jää aina olemaan. Turhaa oli että Jussufin
poika, saadakseen rohkeutta, mieleensä kuvaili murhattua enoansa,
kuolevaa vaimoansa; vasten tahtoaan näki hän yhtäkaikki nuoruutensa
onnelliset päivät. Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz
asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan.
Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät
menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista
kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se
on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha
sotija. -- "Se on veljesi," huusi Leila, "älä tapa!"
-- Ei, ei, mumisi Abdallah, lykäten luotansa nuot rakastetut haamut,
minun täytyy; kun rikos rangaistaan, oikeus on sama kuin jumalisuus.
Niin häiriöissään ja tuskissaan kuin Mansurin poika olikin, Abdallahin
epäröiminen ei jäänyt hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Itkien
halaili Omar tuomarinsa polvia.
-- Oi veljeni, sanoi hän, älä rankaise rikosta toisella rikoksella.
Muista mitä Aapeli sanoi uhkaavalle veljelleen: Jos sinä ojennat kätesi
lyödäkses minua, niin en minä ojenna kättäni sinua vastaan, sillä minä
pelkään Jumalata, kaikkein olentoin herraa. Ah, minun hulluuteni on
ollut suurempi kuin Kainin. Sinulla on oikeus tappaa minut; henkeni on
liian mitätön sovittamaan sitä rikosta, johon intohimo on syössyt
minut. Mutta Jumala, joka antaa anteeksi, rakastaa niitä, jotka
pyytävät olla hänen kaltaisensa. Hän on luvannut anteeksi niille, jotka
häntä ajattelevat. Salli minun katua! Hän on luvannut paratiisin,
suuren kuin taivaat ja maa, niille jotka vihansa hillitsevät. Anna
minulle anteeksi, että Jumala olis armollinen! Jumala rakastaa niitä,
jotka laupiutta osoittavat.
-- Nouse ylös, sanoi Abdallah, nuot sanat ovat sinut pelastaneet. Kosto
on Jumalan. Olkoon Herra sinun tuomarisi; en kasta kättäni sen veressä
joka on maannut äitini rinnalla.
-- Aiotko jättää minut tänne yksinäni? sanoi Omar, levottomasti
katsellen ympärilleen; se olis julmemmasti kuin että tappaisit minut.
Vastauksen asemesta, osotti Abdallah Hamamaa. Omar hyppäsi satulaan,
asetti jalustimen eläimen kupeelle ja katosi kertaakaan taaksensa
katsomatta.
-- Jos vaan pääsen hirmumyrskystä pakoon, ajatteli hän, karkuuttaen
ryöppyävän hiedan läpi, niin olen toki, Jumalan kiitos, pelastunut
minulle ennustetusta vaarasta. Ompa joksikin suuri hullu tuo Abdallah,
joka tämmöisessä ilmassa, yksinään, ilman hevosta ja vettä, jääpi
täällä erämaassa viipymään. Mutta hänen hulluutensa tulkoon hänen oman
päänsä päälle! Älkäämme muistelko noita kirotuita beduiineja, jotka
eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin onnettomuutta! Jopa vihdoinkin
on hetki tullut kun saan alkaa iloita elämästä!