Timantti-lehti.
Kun ilkikurisen onnistuu, hän nauraa mielessään ja sanoo: "Minä olen
viekas ja viekkaus on maailman ruhtinatar." Hurskas sitä vastoin
nöyristyy kohtalonsa alle, olkoon se mikä hyvänsä, ja sanoo, nostaen
kätensä taivasta kohti: "Herra, sinä eksytät ja sinä opastat ketä
tahdot; sinä olet ainoa voimallinen ja viisas; mitä sinä teet, se on
hyvin tehty."
Abdallah lähti kotiin päin syvästi murheellisena. Hänen mielensä
oli edelleen levoton; hän oli karkoittanut siitä vihan, mutta
mielikarvautta ei voinut yhtä helposti karkoittaa. Isoja karpaloita
vieri hänen kasvoillaan; turhaan koetti hän niitä hillitä. "Anna
minulle anteeksi, Herra, sanoi hän, älä lue viaksi heikkoutta
sydämessä, joka ei voi alamaisuudella mukauta kohtaloonsa. Profeeta on
sanonut: 'Silmät ovat tehdyt kyyneliä, liha kipua varten.' Kunnia
olkoon hänelle, joka pitää kädessään valtikkaa kaikelle mitä maailmassa
on! Hän antakoon minulle voimaa kärsiä mitä hän on määrännyt!"
Näin rukoillen pyrki hän edelleen tupruavan hiedan ja polttavaan
myrskyn-puuskain läpi. Ei ollutkaan enää verta mitä hänen suonissaan
liikkui, se oli tulta. Kummallinen houre valtasi hänen aivonsa. Hän ei
enää voinut hillitä aistejansa eikä ajatustansa. Polttavan janon häntä
hivuttaessa oli hetkiä, jolloin hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Monasti oli hän myös etäällä näkevinään tuuheita puutarhoja, järviä
kukkaisilla rannoilla ympäröittyjä; tuuli humisi leppeästi puissa ja
lähde lorisi nurmikossa. Tästä elähyttävästä näystä vähän virkistyneenä
retosti hän eteenpäin noita lumottuja laineita kohti. Julmaa ilvettä!
Puutarhat, lähteet, kaikki katosivat hänen lähetessään; yltympärinsä ei
mitään muuta kuin hietaa ja tulta. Väsymyksestä nääntymäisillään,
saamatta hengittää, Abdallah tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän: "'Ei
ole Jumalata paitse Jumala,' huusi hän, 'ja Muhamed on hänen
profeetansa.' Kirjoitettu on etten pääse täältä enää pois. Herra, tule
avukseni, pidä kuolon kauhut kaukana minusta!"
Hän kävi polvilleen, pesi kätensä ja jalkansa erämaan mullalla,
paljasti sitten miekkansa, kaivaakseen sillä oman hautansa.
Tuskin oli hän pistänyt terää hietaan ennenkuin hänestä tuntui niinkuin
rajuilma olis asettunut. Taivaanranta valistui hohteesta, lauhkeammasta
kuin aamuruskon, ja aukeni verkalleen kuin teltin esirippu. Oliko se
uusi kangastus? Kukapa saattanee sanoa? Abdallah seisoi äänettömänä
hämmästyksestä ja ihmettelemisestä.
Hänen eteensä levisi suunnattoman suuri puutarha, kostutettu vesiojilla
ristin rastin juoksevilla. Kultarunkoisia ja kulta-oksaisia puita,
smaragdi-lehtiä, topaasi- ja rubiini-hedelmiä, varjoisia nurmivaippoja,
tuntemattomilla kukilla heloittavia. Siellä näkyi komeilla tyynyillä ja
matoilla makaavia kauniita nuorukaisia, vihriöissä silkkivaatteissa ja
komeat koristukset käsivarsilla, jotka herttaisesti katselivat
toisiansa ja joivat hopeapikareista taivaallisten lähteiden vettä,
vettä, valkoisempaa kuin maito ja suloisempaa kuin hunaja, joka iäksi
sammuttaa janon. Nuorten poikain vierellä näkyi ihania impiä,
mustasilmäisiä ja kaino-eljeisiä. Valosta luodut ja niinkuin valo
heloittavaiset, nämät hemmellään ihastuttivat sekä silmää että sydäntä;
heidän kasvonsa paistoivat lauhkeammalla paisteella kuin kuu paistaa
pilven takaa tullessaan. Tässä autuuden ja rauhan valtakunnassa
puhelivat kaikki nämät onnelliset parit hymyillen keskenänsä, sillä
aikaa kun kauniita lapsia, iäisesti kukoistavassa nuoruudessa,
ympäröitsi heitä kuin helmet kaulanauhassa. Näillä oli kaikilla maljat
käsissä, jotka välkkyivät kuin kirkkahin kristalli ja joista he noille
autuaille laskivat sitä ammentamatonta juomaa, joka ei juovuta ja jonka
maku on suloisempi kuin neilikan lemu.
Etäältä kuului enkeli Izrafil, jonka ääni on suloisin kaikista
luoduista olennoista. Hourit[36] yhtyivät lumoavilla äänillään enkelin
lauluun. Yksin puutkin ylistivät nuotikkaasti suloisella huminalla
latvoissaan Iäisen kunniata, sointuisuudella, joka käy yli kaiken mitä
ihmiset ovat uneksuneetkaan.
Sillä aikaa kun Abdallah äänettömässä ihastuksessa katseli näitä
ihmeitä, laskeutui enkeli hänen luoksensa. Ei tämä ollut se hirmuinen
Azrael, se oli taivaallisen armon sanansaattaja, hyvä ja lempeä
Gabrieli. Hänellä oli kädessä vähäinen timantti-lehti; mutta niin pieni
kuin se olikin, se kumminkin valaisi kaiken aavikon hohdollansa.
Ylenmäärin ilahtuneena syöksähti Jussufin poika Enkeliä kohti. Hän
seisahtui kumminkin yhtäkkiä. Hänen kauhistuksekseen aukesi hänen
jalkainsa eteen suunnaton kuilu täynnä tulta ja savua. Päästäkseen tuon
syvyyden yli joka eroitti maan taivaasta, Abdallahilla ei ollut muuta
neuvoa kuin astua mahdottoman suurta kaarta myöten, joka oli tehty
teräs-säilästä, hienommasta kuin hiuskarva ja terävämmästä kuin
miekanterä on.
Epätoivo oli jo saada vallan beduiinista, kun samassa tunsi
näkymättömän voiman tarttuvan häntä kainaloihin käsiksi ja työntävän
häntä eteenpäin. Hafiz ja Leila olivat hänen vierellään. Ei hän nähnyt
heitä, hän ei tohtinut kääntyä päin, pelvosta että heräisi, mutta hän
tunsi heidän läsnäolonsa, hän kuuli heidän suloiset rohkaisevat
sanansa; he kuljettivat häntä keskellänsä. "Jumalan, lempeän ja
laupiaan nimessä," huudahti hän. Nämät sanat sanottuansa, jotka ovat
paratiisin avain, lennähti hän tuulen, ukonleimauksen nopeudella
toiselle puolen.
Odottava enkeli ojensi nyt hänelle tuon salaperäisen kukan. Abdallah
sieppasi sen käteensä. Jopa vihdoinkin oli hänen tuo kukkanen!
Nelilehtinen apila oli hänen omansa! Hänen kiihkein halunsa oli
täytetty, palkinnon hetki oli läsnä. Gabrieli käänsi silmänsä toiseen
päähään puutarhaa, jossa jumalallisen majesteetin istuin seisoo.
Abdallahin silmät noudattivat enkelin silmiä, iankaikkisen kirkkauden
säde ampui hänen kasvoihinsa. Tästä leimauksesta, jota ei mikään silmä
kestä, Abdallah suistui maahan ja päästi kovan kiljauksen.
Mokomaa kiljausta ei ollut mikään ihmiskorva vielä kuullut; ei mikään
ihmis-ääni ollut sitä kertonut. Haaksirikkoisen ilonvalta kun hän
onnellisesti on pelastunut aaltojen riehusta, yljän ihastus kun hän
ensi kerran likistää rakastettunsa rintaansa vasten, äitin viehtymys
kun hän saa jälleen poikansa, jota on itkenyt, kaikki maailman ilot
ovat vaan surua ja vaikerointia sen riemullisen kiljauksen suhteen,
joka Abdallahin sielusta puhkesi.
Tämän äännähyksen johdosta, jonka kaiku vei kauas etäisille paikoille,
maa sai jälleen viattomuus-päiväinsä ihanuuden ja pukeutui paratiisin
kukkiin, taivas, sinisempi kuin safiiri, näytti muhoilevan maalle.
Vähitellen kaikki hiljeni, päivä muuttui yöksi ja tuuliaispää pääsi
jälleen vallalle erämaassa.