Leila.
Naisten kiroillessa ja huutaessa: _Kostoa!_ lähdettiin nyt matkaan.
Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät
aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei
ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne
olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui
kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin
tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin
erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava.
Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain.
Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen
käsistään.
Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani!
Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samain
Punaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.
-- Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän
käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat
hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.
Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa
pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan
heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan
niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja
viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja
karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.
Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät
kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut
ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima,
joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.
-- Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon
punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt
Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta!
Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!
Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi,
nuolen nopeudella aavikkoa pitkin. Olipa vaivoin kuin beduiinit voivat
pitää häntä nähtävissä. Mitä Abdallahiin tulee, niin vimma saatti hänet
unhottamaan vaaransa. "Pelkuri-katalat," huusi hän Omarin kätyreille,
"minne aiotte paeta kun Jumala ajaa teitä takaa?" Ja sapeli koholla
riensi hän luotituiskun läpi, silmä järkähtämättä iskettynä Leilaa
poisviepään neekeriin.
Kohta olivat molemmat viholliset ainoastaan vähän matkaa joukon
etummaisten edellä; etiopialainen nopealla hevosellaan kiisi kuin nuoli
ilmassa; Abdallah seurasi häntä vähän väliä; Hamama voitti kulussa,
kosto lähestyi.
Leila, joka istui ratsastajan edessä satulankoljulla, miehen
voimakkaalla kädellä kiini pidettynä, huusi puolisoaan avuksi. Hän koki
vääntäytä irti, hän taisteli, mutta turhaan, tuota hirmuista kättä
vastaan. Yhtäkkiä kaappasi hän toisen ohjaksen ja riuhtasi sitä äkisti,
josta hevonen hämmästyi ja seisahtui hetkisen ajaksi.
-- Tuhat tulimmaista, sanoi neekeri, minä olen hukassa; päästä ohjas,
valtijatar, sinä syökset minut turman omaksi.
-- Tännepäin, armahaiseni! huusi Leila, ja huolimatta uhkauksista ja
lyömisistä, riuhtoi hän ohjasta kaikella voimalla minkä hurja epätoivo
antaa.
Hän oli pelastettuna. Jussufin poika iski kuin ukonleimaus
naisenryöstäjään, kun samassa Hamama vavahtaen teki oiva hyppäyksen
taapäin, joka olis heittänyt jokaisen muun ratsastajan, vaan ei hänen
isäntäänsä, kenttään. Jotain sinertävää oli pudonnut hevosen jalkoihin.
Abdallah kuuli hätähuudon josta hänen sydämensä karahti kylmäksi.
Huolimatta pakoon painuvasta vihollisesta, hyppäsi beduiini satulasta:
hän nosti onnettoman Leilan ylös, jonka kasvot olivat kalpeat, veriset
ja lakastuneet. Iso haava ammotti hänen kurkussaan; hänen hurjasti
tuijottavat silmänsä eivät nähneetkään enää.
-- Leila, armahaiseni, vastaa minulle, sanoi Jussufin poika, likistäen
vaimoansa sydäntään vasten ja painaen haavaa umpeen, josta veri ja
henki virtasi. Leila ei kuullut häntä enää.
Abdallah istui hiedikolle kalliin takkansa vierelle, otti Leilan käden
ja nosti yhden sen sormista pystyyn.
-- Lapseni, sanoi hän, kerro minun muassani nämät sanat: "Ei ole
Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa." Vastaa
minulle; minä rukoilen sinua; minä olen puolisosi, minä olen
Abdallahisi, joka huudan sinua.
Tämän nimen kuultuansa värähti Leila, hänen silmänsä etsivät häntä jota
hän rakasti, hänen huulensa aukesivat puoleksi; sitten hervahti hänen
päänsä Abdallahin olalle, niinkuin kuolleen metsävuohen pää hervahtaa
metsästäjän olalle.
Ennätettyään Jussufin pojan luoksi, beni-ameurit tapasivat hänet
samalla paikalla, liikkumatonna, pitämässä vaimoansa sylissään ja
melkein taintuneena katselemassa noita kasvoja, jotka näyttivät
hymyilevän hänelle. He asettuivat hiljaa aseveljensä ympärille;
useamman kuin yhden silmissä nähtiin kyyneliä.
Vainajan nähtyänsä päästi Halima tuskallisen kiljauksen ja heittäysi
poikaansa kaulaan. Sitten nousi hän äkisti ylös ja sanoi: "Onko kosto
otettu? Onko Omar hengiltä poissa? Onko neekeri vielä elävien joukossa?"
-- Näethän korpit jotka kokoontuvat tuolla etäällä, sanoi eräs
beduiini; siellä makaa Hafizin murhaaja; Omar on päässyt pakoon, mutta
samum[35] alkaa tuulla ja Omar ei pääse hengissä aavikolta. Ennen
tunnin kuluttua hieta on hänen ruumiinsa puetuksena.
-- Poikani, sanoi Halima, rohkaise mielesi; meidän vihollisemme elää
vielä; jätä kyynelet naisten vuodatettaviksi, anna meidän puettaa
vainajamme; kiireesti ottamaan petturia hengeltä; Jumala on sinua
johdattava.
Nämät sanat virkistivät Abdallahin uuteen eloon.
-- Jumala on suuri, huudahti hän; sinä olet oikeassa, äiti; te itkekää,
minä kostan.
Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli
sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja
juhlallisella äänellä:
-- Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun
kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle
on luvattu. Se on Jumala, joka meidät korottaa, se on Jumala joka
meidät maahan lyöpi; Jumala se on joka antaa meille elämän, Jumala joka
antaa meille kuoleman! Mekin tulemme, jos hänen tahtonsa niin on, kohta
näkemään sinut jälleen. Oi Jumala, anna anteeksi hänelle, anna meille
anteeksi!
Hän nosti kätensä taivasta kohti, luki hiljaa _fattah'in_, sivalsi
sitten äkisti otsaansa kädellään, syleili äitiään ja astui hevosen
selkään.
-- Minne aiot? sanoi eräs sheiki hänelle; etkö näe tulipilveä joka
tuolla lähenee? Meillä on juuri parahiksi aikaa ennättää Punaisille
kallioille. Tuolla on kuolema.
-- Jääkää hyvästi, sanoi Abdallah; minulla ei ole lepoa muualla kuin
kuoleman varjossa.