Paluu.
Jussufin pojan herätessä levitti kuu lauhkeata hohtoansa hiedikolle,
mutta aamutuuli tuntui jo. Vaeltaja joudutti malttamattomana askeliaan,
ja aurinko oli vaan vähän ylempänä taivaanrantaa, kun hän etäältä keksi
heimokuntansa teltit. Näiden edessä ja tännempänä niitä oli hänen
asuntonsa; hän odotteli syksyn loppua siirtyäkseen telttiinsä
puutarhasta, jonka hän oli istuttanut ja vihriästä lehtimajasta, jossa
Leila niin hyvästi menestyi.
Nähdessään kansansa asuinpaikat, Abdallah seisahtui hengähtämään ja
iloitsemaan näytelmästä, joka hänellä oli silmäinsä edessä. Yön
rauhallisuutta oli seurannut aamun vähitellen virkenevä liike. Muutamia
naisia näkyi menevän tietä myöten kaivolle, ruukku päälaella; kameelit
kirkuivat ja ojentelivat pitkiä kaulojaan ilmaan, suojassa olevat
lammaslaumat määkivät paimeniaan. Abdallahin teltin ympärillä oli
kaikki hiljaa. Puutarhassa ei näkynyt yhtään elävää olentoa liikkuvan.
"Eno alkaa vanheta," ajatteli beduiini; "minua tarvitaan siellä, näen
mä. Mikä ilo saada äkillisellä tulollani ihastuttaa heidät kaikki;
kukapa olisi vuosi tätä ennen sanonut minulle, että päivän poissa-olo
oli tuntuva näin ikävältä?"
Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa
hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt
eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä
ääntä.
-- Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on
häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin
pidetä häntä silmällä!
Hän meni puutarhaan, jonka portti oli selki seljällään. Hänen askelensa
kuultuaan tulivat koirat ulos teltistä; mutta sen sijaan että olisivat
juosseet häntä vastaan, he alkoivat hurjasti ulvoa. "Jumala on suuri!"
huudahti Jussufin poika; "kova onni on astunut kattoni alle!"
Samassa tunsi hän kuoleman katkeruuden. Hän aikoi mennä eteenpäin,
mutta polvet eivät tahtoneet kantaa häntä, hänen silmänsä pimenivät.
Hän tahtoi huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun. Jo viimein ponnisti hän
hurjasti ja huusi: "Eno, äiti, Leila, Kafur, missä olette?"
Vastausta ei kuulunut. Kyyhkyt kuhertelivat puiden latvoissa,
mehiläiset surisivat viimeisten kukkain vaiheilla, vesi lorisi
piikivien välitse noroissa, kaikki oli pirteyttä puutarhassa; teltti
sitä vastoin oli äänetön ja hengetön.
Abdallah kulkea retosti pensaalta pensaalle; vähitellen rohkasi hän
mielensä ja veri alkoi palata kasvoihin. Vielä kulki hän kumminkin
horjuvin askelin kuin juopunut.
Teltissä ei ollut yhtään elävää olentoa; kaikki oli tyhjää ja autiota;
kumoon heitetyt huonekalut, särjetty pöytä kohtasivat silmiä; siellä
oli silminnähtävästi taisteltu. Naisten huoneen esirippu oli
alaslaskettuna. Abdallah riensi siihen. Sisään astuessaan kompastui hän
ruumiisen: se oli Hafiz'in.
Raajarikko makasi seljällään, hampaat kiini purtuna, suu vaahtoa
täynnä, kasvot raivosta vääristyneinä. Kädet olivat kiini kouristetut;
vasemmassaan piti hän sinistä pumpuli-tilkkua: se oli siekale Leilan
hameesta; oikeassaan toista tulipunaista tilkkua, luultavasti reväisty
naisten ryöstäjäin vaatteista. Pelkäämätön vanha Hafiz! eipä ollut
tohdittu käydä päällesi edestäpäin; takaapäin ja Leilaa puolustaissasi
olivat pelkoiset katalat salaa sinut murhanneet.
Abdallah heittäysi polvilleen vanhuksen viereen ja ummisti hänen
silmänsä. "Jumala olkoon sinulle armollinen," kuiski hän; "olkoon hän
yhtä hyvä sinulle, kuin sinä olet meille ollut."
Hän nousi ylös kyyneltä päästämättä, ja meni lujasti astuen teltistä
ulos ja lahti kylää kohti. Mutta jo puolivälissä puuttui häneltä voimat
ja hänen täytyi nojata palmupuuta vasten. Hän otti molemmat pistoolinsa
vyöstään ja laukasi ne yhtä haavaa.
Laukaukset kuultuaan, juoksi kylän väki joka haaralta paikalle. Miehiä
ja naisia keräysi Abdallahin ympärille, joka seisoi siellä kuoleman
kalpeana kasvoiltaan, silmät hurjasti seljällään, ja vapisten kaikissa
jäsenissään.
-- Ah, niin tulette toki viimein, huusi hän kamalasti nauraen. Ja teitä
kumminkin sanotaan urhoollisiksi beni-ameureiksi, aavikon kuninkaiksi!
Oh, kylläpä tosiaankin ansaitsette semmoisen nimen. Juutalaisten
poikia, akkamaisia sydämiä, pelkuri-raukkoja, Jumala teidät kirotkoon!
Ja ensi kerran purskahti hän itkemään. Hurja kiljaus vastasi hänen
sanoihinsa.
-- Hän on hullu, sanoi eräs heimokunnan vanhus; kunnioitus sille jonka
sielu on Jumalan tykönä! Kas niin, malta mieles, poikani, lisäsi hän,
käyden käteen Abdallahta; kuinka nyt on asiat?
-- Kuinka nyt on asiat? huudahti nuori päällikkö, joo, niin on asiat,
että tänä yönä minun poissa ollessani Hafiz on murhattu, äitini viety
pois ja kaikki ryöstetty jota minä rakastan. Mutta te, te olette
nukkuneet, te ette ole mitään kuulleet. Kirous teille osaksi! Minua on
onnettomuus kohdannut, mutta teitä häpeä ja epäkunnia.
Abdallahin ensimmäisen sanan kuultuaan olivat naiset rientäneet
telttiin; heidän kuultiin vaikeroivan ja valittavan. Sheiki laski
päänsä rintaansa vasten.
-- Kukapa olis uskonut, sanoi hän, että omaisesi tarvitsivat vartijata
kun heillä oli enosi ja veljesi puolustuksena?
-- Veljeni? sanoi Abdallah; se on mahdotonta.
-- Eilen illalla, jatkoi beduiini, tuli veljesi tänne kuuden orjan
kanssa. Minä tunsin hyvin hyvästi sen pienen kauppiaan. Minä autin
vanhaa Hafiz'ia teurastamassa lammasta, joka laitettiin iltaiseksi
vieraille.
Jussufin poika kätki kasvonsa käsiinsä, loi sitten silmänsä ympärillä
seisoviin ja sanoi matalalla äänellä:
-- Katso, sen on veljeni tehnyt. Neuvokaa, veljet, mitä on minun
tekeminen?
-- Neuvo on helppo, vastasi sheiki. Mokoman häpeän kärsittyä on
itsekullakin, jolla on sydän rinnassa ainoastaan kosto ajateltavana!
Sinä olet yksi kätemme sormia; joka sinuun koskee, se tekee meihin
haavan, joka väijyy sinun henkeäsi, se väijyy meidän. Omar on
ennättänyt muutamain tuntien matkan edelle meistä, mutta Jumalan avulla
me ennen iltaa surmaamme hänet.
-- Ratsaille siis, urhoolliset toverit! lisäsi hän; ottakaat mukaanne
kaksinkertaiset vesivarat: ilma on raskas, säkit pian kuivuvat.
Ratsaille!
Abdallah tahtoi ennen lähtöä vielä kerran nähdä enonsa. Naiset olivat
ruumiin ympärillä ja olivat jo aloittaneet huolivirtensä.
-- Isäni, ainoa ystäväni, huusi beduiini, sinä tiedät minkätähden
lähden luotasi. En ikänä enää laske jalkaani tämän teltin alle, taikka
myös olen kostava sinun puolestasi.
Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli
kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi
juhlallisella äänellä:
-- Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on
lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä
iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko
maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat
toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.