Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä, sano:
Minä etsin turvaa _ihmisten_ herran tykönä,
Ihmisten kuninkaan, Ihmisten Jumalan,
Pahuutta vastaan hänessä joka herättää pahat ajatukset ja
sitten hiipii pakoon,
Joka puhaltaa pahuutta ihmisten sydämiin,
Henkiä vastaan ja ihmisiä vastaan.
-- Kuka se on joka sitä sanoo? jatkoi muukalainen. Kukapa niin voinee
nähdä ihmisten sydämiin?
-- Se on Jumala itse, vastasi Abdallah; me olemme hänen. Jos hän tahtoo
meidän turmaamme, niin jalkamme vievät meitä sinne, kussa kuolema meitä
odottaa. Jos hän tahtoo pelastustamme, niin kuolema suistuu kenttään
meidän edessämme kuin kuoliaaksi ammuttu leijona. Hän pelasti Abrahamin
liekkien keskeltä, hän veti Joonaksen ylös merestä, vieläpä kalankin
vatsasta.
-- Et siis pelkääkään kuolla? sanoi kauppias.
-- En, vastasi Abdallah. Missä Jumala käskee ja ohjaa, siellä ovat
kaikki varokeinot tarpeettomia. Kaksi päivää on ihmisen elämässä, joina
on hulluus kokea turvata itseään kuolemata vastaan; toinen on se päivä
jona Jumala käskee kuoleman lyödä meidät maahan, toinen on se päivä
jona Jumala kieltää hänet lähestymästä.
-- Siispä saa alinomaa peljätä tuota tietämätöntä hetkeä, joka on viepä
meidät täältä? jatkoi kauppias.
-- Ei, sanoi Jussufin poika, ei jos on seurattu Jumalan sanaa. Äitisi
on epäilemättä useammin kuin kerran sanonut sinulle mitä minun äitini
usein on minulle sanonut; se on yksi meidän viisasten miesten
mietelauseista; "Muista että sinun syntyessäsi kaikki olivat iloissaan,
ja että sinä yksinäsi itkit. Elä niin että sinun viimeisellä hetkelläsi
kaikki muut itkevät ja sinä olet ainoa, joka et kyyneltä vuodata." Sinä
et saa peljätä kuolemata, tulkoon hän millä hetkellä hyvänsä.
-- Te, erämaan kansa, olette kummallinen sukukunta, jupisi tuntematon;
teidän sananne ovat kultaa, mutta tekonne lyijyä. Ja hän siirti
koneenmoisesti kätensä jälleen pistoolinperälle.
-- Me olemme profeetan kansa, vastasi beduiini, me noudatamme hänen
opetuksiansa. Ennenkuin laskit jalkasi telttini alle, lisäsi hän,
korottaen äänensä, minä tunsin sinut, Kara-Chitan. Sinä olet minun
viholliseni, sinä olet tullut väärällä nimellä luokseni; minä en tiedä
matkasi tarkoitusta; ei mikään olis ollut minulle helpompi kuin ottaa
sinut hengiltä; mutta sinä olet rukoillut vieraanvaraisuuttani, ja
Jumala on asettanut sinut minun suojelukseeni, kas siinä syy
minkätähden olen yksinäni ja aseettomana lähtenyt sinua saattamaan. Jos
sinulla on pahoja tarkoituksia, niin Jumala suojelee minua; jos olet
ystäväni, niin ojenna minulle kätesi.
-- Tulkoon helvetti perinnökseni, huudahti Kara-Chitan, jos kosken
siihen joka on henkeäni säästänyt. Tuossa on sinulle käteni, se on
soturin joka antaa pahaa pahasta ja hyvää hyvästä.
Kapteini oli tuskin sanonut näitä sanoja, kun hän jo katui niitä. ---
Minä olen antanut kohdella minuani lapsen lailla, ajatteli hän. Annanko
nuot viisituhatta duroa takaisin? Ei, Omar on kyllin rikas maksamaan
veljensä velan. Ilmankin, enkö ole pelastanut häntä Abdallahista?
Jollei kauppias ole ruvennut hätäilemään, Leila nyt on matkalla
Djeddahiin. Jos hän katuu, no niin, tulkoon ja vaatikoon viisituhatta
duroansa takaisin; minä olen luvannut ampua jonkun, ja minä annan
hänelle etuoikeuden. Tälle onnelliselle ajatukselle nauroi Kara-Chitan
itsekseen, ihastellen omaa itseänsä.
Heti sen jälkeen alkoi hän taas katua. Ompa kummallista, ajatteli hän,
että olen antanut voiton heikkoudelle, joka ei ole luonnollinen. Kukapa
tästedes saattaneekaan enää minulta apua pyytää? Olenko nyt enää
ainoastaan vanha kynsitön ja hampaaton leijona? Tuo nuori nainen, joka
puhuttelee minua niin lempeästi, tuo beduiini joka ehdottomasti luottaa
rehellisyyteeni, nuot äitini sanat, jotka tulevat minulle haudasta,
nuot kaikki ovat pelkkää noituutta. Lemmon taikakalu, sinä juuri olet
minut pilannut, ja hän kiskasi taikakalun käsivarrestaan.
-- Kapteini, sanoi Abdallah, meidän täytyy mennä syvemmälle erämaahan,
jos et tahdo yhtyä karavaaniin, joka näkyy tulevan tuolla alhaalla,
matkaten ihanaan Medinaan.
-- Ei, vastasi Kara-Chitan, päinvastoin tahdon liittyä siihen; nyt en
enää tarvitsekaan sinua. Mitä pitää minun antaa sinulle kiitollisuuteni
todistukseksi? Kas tässä, ota tämä taikakalu. Sinä et tiedä mistä
hyvästä saat kiittää sitä, sinä et tiedä mitä se maksaa minulle. Jää
hyvästi, jos joku sinun läsnäollessas sanoisi minua pelkuri-raukaksi,
niin älä unhota että olen ollut sinun vieraas ja ystäväsi.
Näin sanottuaan pani hän kameelinsa liikkeelle ja eteni nopeasti,
jättäen Abdallahin hämmästyksiin noista kummallisista sanoista, joiden
tarkoitusta hän ei voinut käsittää.
Yksinään jäätyänsä tahtoi Abdallah kiinittää tämän suojelevan
taikakalun käsivarteensa; se oli vähäinen silkkinauhalla kääritty
pergamentti-lippu, jonka päällä jotain kultalehden näköistä näytti
kiiluvan. Abdallah huudahti ilosta. Siitä ei käynyt erehtyminen. Apila
oli nyt täydellinen! Jussufin pojalla ei ollut enää mitään maan päällä
etsittävää: timantti-lehti odotti häntä taivaassa.
Kokonansa kiitollisuuden valloissa heittäysi Abdallah kasvoilleen
maahan ja luki mielenkuohuisella äänellä _fattah'in_:
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
Kiitetty olkoon Jumala, maailman herra,
Lempeä ja laupias,
Vallitsija maksun päivänä.
Sinua ainoata me palvelemme, sinulta ainoalta me apua rukoilemme.
Varjele meitä oikealla tiellä,
Niiden tiellä, joille olet ylenmäärin hyviä tekoja tehnyt,
Ei niiden, jotka ovat vihasi päällensä saattaneet, eikä niiden,
jotka ovat eksyksiin vaeltaneet.
Amen, oi, enkelien, henkien ja ihmisten herra.
Rukouksen tehtyään lähti Abdallah keventyneellä sydämellä ja ilon
riennättämillä askelilla kotiin päin. Uusi ajatus oli noussut hänen
päähänsä, ajatus, joka jo itsessään oli uusi onni. Oliko se tosiaankin
niin varma että timanttilehti oli paratiisiin pudonnut? Eikö nuot
kolme, maailman kaikista kulmista koottua lehteä näyttäneet huutavan
neljättä sisarta luoksensa? Taitaako Jumalan hyvä työ jäädä
vaillinaiseksi? Miksi ei uuden ahkeroimisen, vielä täydellisemmän
harrastuksen Jumalan tahdon puoleen onnistuisi saada korkeinta
palkintoa, jota Abdallahin sydän halusi?
Tämän uuden ajatuksen viehätyksissä astui Jussufin poika tietänsä
huolimatta matkan yksimuotoisuudesta ja vaivoista. Yö oli pimeä ja kuu
ei noussut ennenkuin aamupuoleen. Beduiini kääriytyi kauhtanaansa,
paneusi kentälle puun juurelle ja nukkui kohta. Hänen ajatuksensa ei
luopunut hänestä. Hän näki unissaan alinomaa tuon jumalallisen apilan,
mutta lehdet näyttivät kasvavan ja saavan inhimillisen muodon; siinä
oli Leila, siinä oli Hafiz, siinä oli Halima, siinä oli Kafur-rukka,
jotka, ojentaen käsiään toisilleen, muodostivat tuon salaperäisen
kasvin ja ympäröitsivät Abdallahta hymyllään ja rakkaudellaan.
"Huomenna, te armaani," kuiski nuori beduiini, "huomenna."
"Jumala on itselleen pidättänyt tiedon päivästä ja hetkestä... Ei
kukaan tiedä mitä huomispäivä hänelle tuo, ei kukaan tiedä millä
maapiirin pilkulla hän kuolee. Jumala sen tietää, hän tietää kaikki."
(Koraani 31:34.)