Vieraanvaraisuus.
Ahneuden ja vihan yhtyessä liittoon tuhotaksensa Abdallahta, iloitsi
Jussufin poika onnestansa, aavistamattakaan pilveä nousevaksi
ilmanrannalle. Taisiko hän, jonka sielu oli puhdas ja jonka sydän oli
vapaa kaikesta vihankaunasta, uskoa vihollista olevan hänellä? Kun
rakastetaan ja ollaan rakastettu, kaikkia ihmisiä ajatellaan veljiksi.
Hän oli kokonaisen kuukauden elänyt rakkauden ja ilon hurmoksessa,
mitään muuta ajattelematta kuin ihastella Leilaa ja kiittää Jumalata,
joka oli siunannut hänen taloutensa.
Muuanna kuumana ja helteisenä aamuna, jommoinen tavallisesti käy
myrskyn edellä, lepäsi Abdallah puutarhassaan sitruunipuiden varjossa.
Kafur, tuo aina samainen vallaton lapsi, oli paneutunut isäntänsä
jalkain vierelle, ja piti silmiänsä häneen luotuina, kuin koira, joka
tiedustaa käskyä tahi silmänluontia. Halima seisoi teltissä leipiä
tuhassa paistaen, sillä aikaa kun Leila, polvillaan ompelupuiden
edessä, ompeli kulta- ja hopea-ruutuja miehensä mekkoon. Ympäröittynä
kaikella mitä halusi, nautti Jussufin poika täysillä kulauksilla elämän
iloa. Koirain haukunta herätti hänet unelmistaan. Kameelilla ratsastaja
seisahtui puutarhan portille, ojentaen kätensä nuorta beduiinia kohti.
Leila riensi telttiin, mutta Abdallah meni muukalaista kohtaamaan.
-- Sinä olet tervetullut, sanoi hän hänelle, tulosi tuopi meille
Jumalan siunauksen. Talous kaikkinensa on sinun; sinä olet sen herra.
-- Jussufin poika, sanoi tuntematon, en laske jalkaani maahan ennenkuin
vannot tekeväsi minulle avun, jota tarvitsen.
-- Puhu, nuori mies, sinä olet minun vieraani, sanasi on komento.
-- Minä olen köyhä kauppias Syriasta, jatkoi muukalainen, minä tulin
Mekkaan kauppa-asioissa, niin salli eilen kova onni että pyhässä
kaupungissa jouduin riitaan erään beni-motayr'in kanssa. Minä tapoin
vastustajani, hänen perheensä ja ystävänsä ajavat minua takaa eikä ole
minulla ketään joka minua puollustaisi. Jollei minun onnistu ennättää
Medinaan, niin olen hukassa. Sinä vaan, niin on minulle sanottu, voit
viedä minun vahingotta siihen turvapaikkaan. Henkeni on sinun
vallassasi, määrää kohtaloni.
-- Astu sisään luokseni, vastasi Jussufin poika, ennen kahden tunnin
kuluttua lähdemme taipaleelle.
-- Mutta muista tarkasti että sinulle vaan uskon itseni.
-- Minä yksinäni tulenkin sinua saattamaan, sanoi Abdallah; hengelläni
vastaan turvallisuudestasi.
Sittenkun muukalainen oli astunut telttiin ja oli jätetty Haliman
huoleen, meni nuori beduiini laittamaan kaikkea valmiiksi lähtöä
varten. Hänen astuessaan ulos pidätti hänet Kafur, joka asettui hänen
tiellensä ja sanoi:
-- Tunnetko tuota miestä?
-- En, mutta mitäpä se tekisi? Jumala lähettää hänet.
-- Se ei ole mikään kauppias; minä olen nähnyt hänen pistoolinsa; ne
ovat liian kauniit kauppiaan pistooleiksi; hän on soturi, pidä varasi.
-- Soturi tahi kauppias, jatkoi Abdallah, mitäpä minä pelkäisin
tuntemattomalta ja pakolaiselta? Pane pian ruokaa eteemme. En jouda
kuin pikimmältään antamaan Leilalle tietoa.
Jussufin pojan palattua vieraansa luoksi oli Kafur jo asettanut
tuuletellun kauppiaan eteen matalan pöydän palmunlehdistä kudotun korin
kanssa. Pöydälle asetti hän sitten rieskaleipää, daadeli-kakun,
keitettyä riisiä, hunajaa, piimää ja raikasta vettä. Muukalaista
passatessaan katseli Kafur häntä alinomaa, kokien muistella missä hän
oli nähnyt nuot epäiltävät kasvot. Tuntematon oli huoleton ja
välinpitämätön niinkuin ainakin se, joka ei huomaa, että häntä
tarkastellaan.
Levottomuudessaan tahtoi Kafur tehdä lopun tästä epätietoisuudesta ja
purkaa tämän vaaraa peittävän lumouksen. Kekseliäs kuin oli, otti hän
kiviruukun, asettui kauppiaan ta'a ja paiskasi sen kenttään niin, että
se meni tuhansiksi palasiksi. Räiskäyksen kuultuaan kääntyi muukalainen
kiivaasti päin vihasta säihkyvin silmin.
-- Arnauti! huusi Kafur, katsoen isäntäänsä.
-- Mene hetikohta täältä, katala, sanoi Abdallah, äläkä kiusaa minua
kauemmin tyhmällä ilkivaltaisuudellasi.
Kafur pujahti teltin soppeen, mutta tuli kohta jälleen kiehuvaa teetä
kantaen. Muukalainen ei ollut mistään tietävinään; sana "arnauti" ei
ollut vähintäkään muuttanut hänen kasvonmurteitaan.
-- Vieras, sanoi Abdallah, ole tervetullut tähän kohtalaiseen pöydään.
Matka tulee olemaan pitkä; virkistäkäämme voimiamme tuleviin vaivoihin.
Syö kylliksi asti.
-- Suo anteeksi, vastasi kauppias, mutta levottomuus ja pelko tekevät
minua kuumetautiseksi; minulla on vaan yksi pyyntö, ja se on se että
niin pian kuin mahdollista pääsisin lähtemään.
-- Suola antaa ruokahalua, sanoi Kafur ja otti samassa aika näpillisen
suoloja ja tuppasi ne muukalaisen suuhun, jonka tehtyään hän kiireesti
pakeni puutarhaan.
-- Hävytöntä! huudahti Jussufin poika, mutta minäpä kuritan sinua
julkeudestasi. Ja vihaisena juoksi hän Kafurin jälkeen täyttämään
uhkaustansa.
-- Lyö, sanoi Kafur itkien, lyö koiraa joka sinua varoittaa, hyväile
shakaalia joka sinut on syöpä. Et olekaan siis kuullut kuinka koirat
haukkuivat aamulla. Koirasi ovat nähneet Azraelin. Mieletön, syntisi
sokaisevat sinua. Kuolema hautoo tätä majaa. Etkö tunne tuota niin
sanottua kauppiasta?
-- Ei ole tavallista pitää epäluuloa vieraasta, keskeytti hänet
Abdallah, jonka perästä hän meni jälleen telttiin, jossa tapasi
muukalaisen samalla paikalla istumassa hymysuin.
-- Luulenpa totta niinkin, sanoi hän, naisorjan tahtoneen opettaa
minulle elämäntaitoa, vieraan parta lepää turvattuna teltin isännän
hallussa. Minäpä koetan tehdä kunniata vieraanvaraisuudellesi.
Hän alkoi nyt syödä ruokahalulla, joka ei ensinkään osoittanut pahaa
vointia, puheli vapaasti ja mistään huolimatta ja koki kaikin tavoin
tekeytä mieleiseksi Jussufin pojalle.
Juuri kun oltiin matkalle lähtemässä ja muukalainen jo oli istunut
kameelinsa selkään, tuli Leila ulos, kasvoiltaan puoleksi kaapunsa
peitossa. Hänellä oli ruukku kädessä, josta hän pirskoitti muutamia
pisaroita vettä kameelin lautaselle ja säärille.
-- Antakoon Jumala sinulle onnellisen matkustuksen, sanoi hän
kauppiaalle, ja vieköön hän sinut vahingotta jälleen niille, jotka
sinua odottavat ja rakastavat.
-- Jotka minua rakastavat makaavat maan povessa, vastasi muukalainen,
ja kun kaksikymmentä vuotta takaperin menetin äitini minua ei kukaa
enää odota.
-- Antakoon siis Jumala sinulle vaimon, joka rakastaa sinua ja vanhenee
sinun vierelläsi!
-- Lähtekäämme, sanoi tuntematon äänellä yhtäkkiä tukkeutuvalla, aika
on täpärällä.
-- Herrani, sanoi Leila miehelleen, sinä viet onnen täältä muassasi;
jospa toisit sen jälleen palatessasi.
Kafur seisoi nyt ikään Abdallahin vierellä.
-- Isäntä, sanoi hän, etkö ota pyssyä mukaasi?
-- En, se olis loukkaus saatettavaani kohtaan: älä pelkää mitään; jota
Jumala suojelee, on hyvästi suojeltuna. Kun eno tulee aavikolta, käske
hänen pitää telttiä silmällä. Lähinnä Jumalata hän on se, jolle uskon
teidät.
Ja ottaen keihäänsä, lähti Abdallah matkaan, jalan muukalaisen kameelin
sivulla.
Niin kauan kuin haamoitusta näkyi molemmista matkustajista, seurasi
Halima ja Leila heitä silmillänsä; sitten menivät he telttiinsä
jälleen. Ainoastaan Kafur jäi ulos vapisevalla sydämellä katsoa
tuijottamaan. Alinomaa näytti hänestä niinkuin taivaanranta aukenisi ja
erämaa antaisi hänelle hänen odotetun isäntänsä jälleen. Turha toivo!
Yö levisi maan ylitse eikä Abdallah kuulunutkaan.