Kara-Chitan.
Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat
hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa
kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän
istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen
mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi
häneltä.
Mitäpä minä huolin isäni tahdosta! sanoi hän. Mutta hyvää minulla on
terveydestä ja tuosta kullasta, jota läjiin kokoan? Enkö sentähden ole
onnettomin ihmisistä? Tuo beduiini katala riemuitsee voitosta
köyhyydessään, jota vastoin minä ylellisyydessäni olen iloton ja
yksinäinen. Kirottu olkoon elämä, kirottu olkoon veljeni! Dervishi
ennusti totta: paras ystäväni kuolettaa minut. Ja vaipui kenolleen
haluttomuuteensa.
Omarin mielikarvaus pani koko kaupungin hommaamaan. Vaikkapa ei juuri
rakastettukaan Mansurin poikaa, niin pidettiin hänen rahojaan sitä
enemmässä arvossa, ja itsekseen tuumittiin, eikö hänelle kävisi jotain
apua tarjoaminen, jotain lohdutusta myöminen. Tuommoisen häväistyksen
kärsittyään, niin arveltiin, hän runsaasti maksaisi sille, joka hänen
puolestaan hankkisi koston beduiinille. Tämmöiset sanat harvoin menevät
hukkaan. Rikkaan onnettomuus on että hänellä alinomaa on ympärillään
ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen puolestaan syöstymään perikadon
liekkeihin. Intohimo köyhässä on liekki, joka kuluttaa hänen sydämensä,
mutta joka itsestään sammuu, kuin ei sillä enää ole voimassa pitävää
ainetta; rikkaan intohimo on nuotio, johonka jokainen saattaa lisää
panna, ja josta hävittävä palo, rikosta ja kuolemaa lähtee!
Muuanna aamuna sai Mansurin poika erään arnautilaisen kapteinin
vieraakseen: tämä tuli, sanoi hän, tähdellisessä asiassa, jota ei
käynyt toistaiseksi jättäminen. Omar otti hänet kohteliaasti vastaan ja
tuotatti piippuja ja kahvia.
-- Oivallista kahvia, sanoi kapteini, verkalleen tyhjentäen kuppinsa;
karvasta kuin kuolema, mustaa kuin saatana ja kuumaa kuin helvetti. Ja
mikä suloinen seoitus sitten neilikoita, kaneelia ja muskottia! Kuinka
onnellisia te rikkaat mahtanette olla! Näyttääpä niinkuin maailma olis
vaan teitä varten.
-- Välistä erehdytäänkin rikkaan onnellisuudesta, vastasi Omar huoaten.
-- Mitäs joutavia! Rikas mies jolla on suruja, on saituri, joka ei osaa
käyttää kultaansa. Jos hän rakastaa jotain naista, mikä estää hänet
ostamasta häntä? Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän
saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta:
rahalla saapi kaikkea.
-- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika.
-- Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini
pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka
karkasivat teidän päällenne aavikolla. Tappamalla ystäväni Mohamedin
veljesi Abdallah on tehnyt minulle viidentuhannen duron vahingon; maksa
minulle se summa, niin päästän sinut Abdallahista.
-- Murha! sanoi Omar.
-- Joutavia! vastasi kapteini tyynesti, ellei Jumala olis kuolemaa
keksinyt, me kohta söisimme toisemme. Kas niin, ei mitään joutavia
arveluita! Kun tilaisuus on käsissä, viisaus kieltää päästämästä sitä;
se on oikein että pakoitamme vihollisemme tyhjentämään sen pikarin,
jonka karvautta he ovat antaneet meidän maistaa. Se on oikein että
lyömme heitä samoilla aseilla, joilla he ensin ovat meitä
haavoittaneet.
-- Veljeni! sanoi Omar epäröiden.
-- Veljesi ja vihollisesi. Mitäpä hänen kuolemansa sinuun koskee? Sinä
et koske häneen sormellasikaan. _Minä_ tapan Abdallahin kuin koiran,
jos saan hänet mukaani aavikolle. Minä vaan kostan omasta puolestani.
Mutta voidakseni kostaa, minä tarvitsen viisituhatta duroa.
-- Mitäpä hyvää sinun kostostasi minulle on? jatkoi Mansurin poika.
-- Se on asia, johon minun on mahdoton vastata sinulle, vastasi
Kara-Chitan; minä en ymmärrä toiminto-asioita niin hyvästi kuin sinä;
mutta jos olisin sinun sijassasi ja Abdallah katoaisi, minun ei olis
vaikea saada ihana Leila käsiini. Sanotaan ettei beduiinilla ole muita
sukulaisia kuin äiti ja eräs vanha hupsu äijä; ne ovat esteitä, jotka
vähällä rahalla ja uskaliaisuudella saa poistetuksi. Poisryöstö on
mutkattomin asia maailmassa, ja jos Leila kerta on leskenä ja on tullut
sinun taloosi, tokkopa niin hirmuisen pitkää aikaa tarvittaisiin,
ennenkuin hän saataisiin lohdutetuksi? Ketäpä juuri pelkäisit?
Sheriffiäkö? Djeddahissa nauretaan beduiinien vihalle. Pashaako? Hän on
ihminen kuin kaikki muutkin; hänellä on omatunto ja hinta mistä se
myödä tietään.
-- Entä heimokunta, lienetkö sitä ajatellutkaan?
-- Heimokunta, sanoi kapteini on sama kuin ei mikään. Tiedän kyllä että
beduiinit saattavat yhtä kauan kuin heidän kameelinsa kätkeä vihaansa,
mutta heimolaisuutta käy ostaminen niinkuin kaikkea muutakin; erämaassa
ei halveksita kultaa enemmin kuin muuallakaan. Beni-ameurit lohduttavat
mieltänsä Abdallahin jättämällä perinnöllä.
-- Niin, jatkoi Omar, heimolaisuutta käy ostaminen kun tappo ei ole
ehdollinen. Sata kameelia on ihmishengen hinta; mutta murha-asiassa ei
käydä keskustelemaan; he tappaisivat minut.
-- Erämaa on mykkä, sanoi kapteini, ja vainajat eivät juoruile. Kun
keskellä erämaata tapaa kuivettuneen ruumiin, täytyy olla hyvin tarkka
silmä, jos mieli eroittaa, onko siinä ollut murha vai sattumus. Mutta
älkäämme enää siitä puhuko, lisäsi hän, ja nousi ylös; mitäpä
huolinkaan ihanasta Leilasta, jota en koskaan ole nähnyt' Rakastakoon
beduiiniaan, olkoot onnelliset toistensa kanssa ja naurakoot Mansurin
pojalle. Kernaasti minulta. Tarkoin mietittynä, Abdallah on urhoollinen
mies; minä kunnioitan häntä; jos sinä olisit tehnyt hänelle sen häpeän,
jonka alaisena sinä nyt olet, hän ei suinkaan olis antanut tinkiä
kostonsa hintaa. Jää hyvästi!
-- Jääpä vielä tänne, huusi Mansurin poika. Niin, sinä olet oikeassa.
Niin kauan kuin Abdallah elää, minulla ei ole vakuutta maan päällä.
Sitä ennustettiin minulle jo lapsuudessani ja minä tunnen sen nyt
selvästi joka päivä. Pelasta minut tuosta vihollisesta. Mitä nilkkuun
tulee, niin on minulla eräs asia hänen kanssansa ratkaisematonna. Minä
otan hänet osalleni. Oi Leila, kuinka kalliisti saan ostaa sinut!
-- Jos nyt tahdot seurata minun neuvoani, jatkoi kapteini, niin
hotaisemme yhtä aikaa. Minä vien pois Abdallahin, joka sitten ei
koskaan palaa; sinä ryöstät pois kaunottaren; kaikkityyni on kahdessa
tunnissa tehtynä ja vihollinen lyötynä, ennenkuin vaaraa edes
aavistaakaan.
-- Menköön, sanoi Omar, mutta pane tarkkaan muistoon se, etten koskaan
enää tahdo nähdä sinua.
-- Sepä on tietty, vastasi Kara-Chitan. Sano vaan päivä ja hetki, anna
viisituhatta duroa ja luota säntillisyyteeni; onneni on tehtynä.
Arabian kauniimpiinkaan hevoisiin en rikkoisi lupaustani.