KAHDESKOLMATTA LUKU.

Kotiintulo.

Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä

seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut

vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo

oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja

sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti

hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa,

kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä

kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin

ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah

huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana

ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?

Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää

ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli

beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään

leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen

kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle

oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin.

Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden

kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja

tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä

yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli

erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä,

kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä

lävitse.

Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt

maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste

vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille.

Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen

vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään

palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä

vallattomampi.

-- Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi

keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan

jalan.

-- Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta

onnea pitää kädestäsi kiini.

-- Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan.

Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin

lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen,

laulaa heduiinitytön laulua:

Tuniikkasi jällehen annan,

Vyön helmisen vyöltäni luon;

Ennemmin muille ne suon,

Ja karkean kaapuni kannan.

Kyll' haaremi oivalta hohtaa.

Vaan mulle se tuo tukalaa;

En huokua voi, jos en saa

Erämaihini matkata kohta.

Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu.

Karjat juotettuna virkuu.

Oi, jospa jo pääsisin pois!

Unissani nään nuorukaisen

Pois kanssani karkuuttavaisen.

Oi, jospa hän täällä jo ois!

Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo

tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin

iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan.

Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit

voittoriemulla kotiinsa veivät.

Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko

meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti

puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon

hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään

kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja

kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti

vihlova kiljaus matkustajia vastaan.

-- Mikä se oli? kysyi Leila.

-- Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla

tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.

Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki

näin pitkän karavaanin.

-- Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika

myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?

-- Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle

kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on

kunnioittava ja auttava sinua.

Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin,

joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja

hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti

hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää

kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä

telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun

Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni

istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä

maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:

-- Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva

miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä

saatan rauhassa kuolla.

Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle

antanut.

-- Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut

makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia

vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin

itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?

-- Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön

päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas

makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa,

että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään

kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka

valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse

onnellinen!

Abdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomus · 第 29 / 43 题