Kotiintulo.
Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä
seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut
vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo
oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja
sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti
hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa,
kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä
kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin
ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah
huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana
ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?
Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää
ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli
beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään
leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen
kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle
oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin.
Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden
kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja
tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä
yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli
erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä,
kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä
lävitse.
Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt
maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste
vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille.
Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen
vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään
palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä
vallattomampi.
-- Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi
keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan
jalan.
-- Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta
onnea pitää kädestäsi kiini.
-- Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan.
Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin
lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen,
laulaa heduiinitytön laulua:
Tuniikkasi jällehen annan,
Vyön helmisen vyöltäni luon;
Ennemmin muille ne suon,
Ja karkean kaapuni kannan.
Kyll' haaremi oivalta hohtaa.
Vaan mulle se tuo tukalaa;
En huokua voi, jos en saa
Erämaihini matkata kohta.
Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu.
Karjat juotettuna virkuu.
Oi, jospa jo pääsisin pois!
Unissani nään nuorukaisen
Pois kanssani karkuuttavaisen.
Oi, jospa hän täällä jo ois!
Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo
tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin
iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan.
Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit
voittoriemulla kotiinsa veivät.
Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko
meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti
puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon
hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään
kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja
kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti
vihlova kiljaus matkustajia vastaan.
-- Mikä se oli? kysyi Leila.
-- Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla
tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.
Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki
näin pitkän karavaanin.
-- Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika
myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?
-- Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle
kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on
kunnioittava ja auttava sinua.
Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin,
joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja
hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti
hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää
kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä
telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun
Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni
istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä
maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:
-- Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva
miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä
saatan rauhassa kuolla.
Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle
antanut.
-- Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut
makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia
vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin
itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?
-- Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön
päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas
makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa,
että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään
kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka
valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse
onnellinen!