Ketun kärsiväisyys.
Abdallah tahtoi jo samana iltana lähteä kotimatkalle, Hafiz oli yhtä
kiihkoinen. Hän ajatteli että sisarenpoika pakenemalla erämaahan
pääsisi levottomuudestaan ja murheestaan. Mutta sheriffi oli antanut
tietää, että hän seuraavana päivänä oli ottava karavaanien
päällysmiehet puheillensa. Tämä oli kunnian osoitus, jota ei juuri
käynyt poistaminen.
Mentiin siis ajoissa palatsiin. Kartano vilisi beduiinia sinisissä
mekoissa, tulipunainen käärelakki päässä. Jokainen tahtoi kätellä
urhoollista Abdallahta ja viisasta Hafizia, Omar puheli hiljaa
raajarikon kanssa. Ensi kerran valitti egyptiläinen matkan
vaarallisuutta, ensi kerran moitti hän sheriffiä että tämä oli pannut
niin monta urhoollista varman kuoleman alttiiksi. Hafiz hyväksyi nämät
sanat ja myöntyi hänen ajatusjuoksuunsa mielihartaudella, joka
ihastutti Mansurin poikaa.
Mustat orjat veivät kunniatervehtijät saliin, jonka lattia oli peitetty
kalliilla matoilla ja jossa sohvia, vihriällä, kultakirjaisella
silkkivaatteella peitettyjä, oli yltympärinsä pitkin seiniä. Nämät
kumminkin olivat paljaat; niiden ainoa koristus oli kaunis turkkilainen
sapeli, topaaseilla ja rubiineilla runsaasti tilkoitettu. Se oli lahja
sulttaanilta. Omar tätä huomautti raajarikolle, joka, vaikka alinomaa
jupisi tätä terveisillä käyntiä vastaan, jota hän sanoi heikkoudeksi,
yhtäkaikki kumarsi yhtä syvälle kuin muutkin oikeauskoisten valtijalle.
Sittenkun sheriffi oli vastaanottanut koko lauman tervehdykset, taputti
hän käsiään ja samassa tarjottiin vieraille kahvia ja piippuja.
Beduiinit istuivat lattialle ja alkoivat tupakoida, sanaakaan
virkkamatta. Abdallah hypähti: hän oli palvelijain joukossa, jotka
odottivat herransa käskyjä, havainnut Kafurin, joka oli nostanut
kätensä kaulalleen. Abdallahilleko vai kenelle oli lapsi antanut tämän
merkin? Kas siinä jotain, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Ei kukaan
nostanut silmiään ylös, saatikka sitten Omar.
Profeetan jälkeläinen näytti vajonneen syviin miettimyksiin. Hän oli
komean näköinen vanhus: harmaa parta, iso nenä, raukeat silmät tekivät
hänet majesteetillisen näköiseksi. Iso käärelakki, sininen kauhtana
kashmirista mitä hienoimmasta, kullalla kirjailtu purppurapunainen vyö,
jossa kalliilla kivillä runsaasti tilkoitettu väkipuukko välkkyi,
enensivät vielä enemmin arvoisuutta hänen näössänsä. Oikeastaan oli
sheriffi niitä viisaita miehiä, jotka vaan ajattelevat omaa puoltansa.
Hillitsemätön, vieläpä hurjakin, jos häiritsi häntä hänen tyvenessä
rauhassaan, hän oli mitä lempeämpiä ihmisiä, kun vaan ei tehty hänelle
haittaa hänen intohimoissaan eli tottumuksissaan. Valta ei ollut häntä
pilannut; hän kuunteli mielellään totuutta, kun tämä ei koskenut
häneen itseensä ja kärsi valittamatta valheita mitä julkeimpia
liukastelijoiltaan ja orjiltaan. Hän oli lahjoitettu tarkalla
taiteen-tunnolla, suosi suuresti runoilijoita ja sadunkertojia ja oli
itsekin sievä runoilija. Hänen ainoa heikkoutensa, heikkous hänen
iälleen varsin luonnollinen, oli hänen tarpeensa tuntea hänensä
rakastetuksi. Juuri tämän salaisuuden nojassa, jonka ihana Fatima jo
ensi päivänä oli keksinyt, oli sama Fatima tehnyt herransa
kuuliaisimmaksi orjaksensa. Hän pakoitti hänet täyttämään kaikkia hänen
mielikuvatuksiaan, alinomaa tyrkyttäen häneen, että naisen juonet ovat
paras todistus hänen rakkaudestaan. Kuudenkymmenen vuoden iällä on
mukavampi uskoa kuin torata; sheriffi antoi myöten välttääkseen
myrskyä, onnellista onnellisempi, kun se maksettiin hänelle
hyväilemisellä. Muuten ei tänäpänä ollutkaan pilveä taivaanrannalla
näkynyt; oikeauskoisten esimies oli mitä iloisimmalla tuulella; hän
hymyili kuljetellessaan sormiaan pitkän partansa kautta; olisi luullut
näkevänsä vastikään heränneen joka kokee pidätellä jotain autuaallista,
katoamaisillaan olevaa unennäköä.
Sittenkun toinen piippu oli poltettu, otti sheriffi puhuakseen ja
kiitteli sanoilla valituimmilla beduiineja ja Omaria heidän käynnistään
hänen luonansa ja heidän avustaan. Sen sijaan että olis kiittänyt tästä
hyväntahtoisuudesta, nousi Mansurin poika ylös ja heittäysi kuin
säikähtynyt pahantekijä sheriffin jalkain eteen, joita syleili ja
suuteli.
-- Poika Ali'n ja Hassan'in, sanoi hän nyyhkytysten keskeyttelemällä
äänellä, minä tiedän minkä se orja ansaitsee, joka on ollut niin
onneton, että on vilpistellyt herransa luottamukselle. Minä tiedän
rikokseni ja odotan valittamatta sitä rangaistusta, jonka hurskautesi
määrää.
-- Nouse ylös, sanoi sheriffi ystävällisellä äänellä. Mikä on
kirjoitettuna se on kirjoitettuna. Jumala antaa onnen ja onnettomuuden
vaihetella ihmisten seassa, tullakseen tuntemaan oikeauskoiset ja
heistä valitakseen todistajansa. Mitä tulee siihen häväistykseen, jonka
nuot katalat ovat minulle tehneet, minä kyllä tiedän valita koston
päivän ja hetken. Kärsiväisyyttä! Kärsiväisyydellä kaikkea saadaan
aikaan.
-- Ah! jatkoi Mansurin poika, yhä polvistuneena pysyen, päällekarkaus
ei ole mitään, jos asia olis siihen jäänyt; veljeni Abdallah ja hänen
urheat beduiininsa ajoivat petturit pakoon. Mutta meidät hätäytettiin,
naisorja on muutamia silmänräpäyksiä ollut vihollisten käsissä, nuot
ihmiset, joilla ei ole uskoa eikä kunniata, kiskoivat häneltä hunnun
pois, ja tämä kaunotar, jonka olis pitänyt olla pyhä kaikille, on
tullut häväistyksi mahdottomilla silmäyksillä.
-- Siinä kyllä! keskeytti hänet sheriffi, jonka mielestä tuo kertomus
silminnähtävästi oli paha. Huolen kunniastani pidän minä yksinäni.
Kärsiväisyyttä!
-- Kärsiväisyyttä! huudahti raajarikko; aivan samaa sanoi kettu joka
tekeysi kuolleeksi.
-- Mitä siis kettu sanoi? kysyi sheriffi, iskien tuimasti silmänsä
Hafiziin, joka kuitenkin näytti tuntevan jotain kokonaan muuta kuin
pelkoa.
-- Oli kettu joka alkoi vanhata. Hän oli heittänyt metsänkäynnin ja
seikkailukset siksensä, hiipiäkseen joka ilta lähellä hänen luolaansa
olevaan kanapihaan. Siellä eli hän nyt hiettä ja vaivatta. Sattuipa
kerran ettei hän muistanutkaan lähteä kanapihasta aikanaan, vaan viipyi
siellä tavallista pitempään, ja kun hän viimein tahtoi kotiinsa palata,
oli aurinko jo ylhäällä ja ihmiset töissään. Päästä kotiin ei ollut
helppo asia, ja ettei rohkeilisi silminnähtävälle vaaralle, keksi kettu
sen keinon, että heittäysi pitkäkseen tien viereen, kuolleeksi mukamas.
"Kärsiväisyyttä!" sanoi hän; "siinä on pelastukseni."
Ensimmäinen ketun sivuitse kulkeva ei huolinut hänestä mitään. Toinen
vierähytti häntä jalallaan, visseytyäkseen ettei hänessä henkeä ollut;
kolmas oli lapsi, joka huvikseen nykki häneltä viiksiä irti.
-- "Kärsiväisyyttä!" sanoi repo, "tuo lapsi ei tiedä mitä tekee; ei se
tahallaan minua loukkaa; parempi siis kärsiä vähän ajan kiusa kuin
panna henkensä alttiiksi."
Sitten tuli metsänkävijä pyssy olalla.
-- "Tuon elävän käpälä," sanoi hän, "on hyvä välikappale kynsi-ajosta
vastaan." Ja hän otti puukkonsa.
"Kärsiväisyyttä," sanoi kettu, "parempi on elää kolmin jaloin kuin
kuolla nelin." Ja hän antoi leikata käpälänsä, äännähtämättäkään.
Lopuksi tuli nainen kävellen, lapsi sylissä.
-- "Tuonpa elävän hampaista," sanoi hän, "saan minä kaulanauhan, joka
varjelee pikku poikani pahalta silmältä."
-- Tuon jutun tunnen jo ennestään, puuttui sheriffi puheesen; äitin
kumartuessa alas, kettu purasi häntä kasvoihin.
-- Niin ei minun juttuni sano, vastasi Hafiz vakavasti; kun kerta on
ruvettu keskustelemaan sielunsa kanssa, niin ei tietä minne asti
mennäänkään. Kettu antoi ottaa hampaansa, yhä vaan matkien:
"Kärsiväisyyttä, kärsiväisyyttä!" kunnes tuli varas ja kisko pois hänen
sydämensä. Nyt vasta, vaan myöhään, kettu huomasi että varmin kaikista
vaaroista on kärsiväisyys.
-- Alanpa sitä jo uskoakin, sanoi sheriffi, sittenkun eräs beduiini on
rohjennut tulla tänne minun palatsiini, latelemaan minulle tuhmia
juttujansa. Ei muu kuin raaka häränpaimen saata olla anteeksi
heittämistäni ymmärtämättä ja palkita hyvyyttäni loukkauksilla. Jos
karavaani keskellä päivää on hätäytetty luotettavalla paikalla, jonka
kautta kaikki kauppiaat matkustavat, kenenkä on syy, ellei niiden,
jotka ovat valinneet johtajakseen lapsen, jota sääliväisyydestä
säästän. Kahdentoista aseilla varustetun ja uskaliaan beni-ameurin käy
matkustaminen minkä kautta hyvänsä erämaassa, tohtimatta kenenkään
heitä ahdistaa. Koska nyt arnautit saattivat hätäyttää teidät, niin
tottapa teille oli paula viritetty, ja te menitte siihen, joko
ymmärtämättömyydestä tahi petoksen johdosta.
-- Oikeauskoisten vallitsija, huudahti Mansurin poika, rukoilevasti
ojentaen kätensä häntä kohti. Siinäpä juuri vikani on. Kun minä
karavaanin johtajaksi valitsin veljeni ja ystäväni, minun olis pitänyt
muistaa että intohimo meidän iällämme tekee meidät sokeiksi. Sattumus
on meidät turmaan syössyt. Heti matkalle tänne lähdettyämme sai tämä
meidän nuori päällikkömme sattumuksesta nähdä nais-orjan kasvot, ja
tämä näkemä on kokonansa vienyt häneltä pään ja saattanut hänen
unhottamaan kaiken varovaisuuden.
-- Mitä kuulen? karjasi sheriffi vihasta säihkyvin silmin. Niinkö
käskyjäni totellaan? Siinäkö kunnioitus, johon ollaan minulle velkapää?
Voi sitä rohkeata, joka julkenee minusta leikkiä tehdä! Kylläpä nähdään
suvaitsenko loukkauksia. Sinä, kauppias, tulet rangaistavaksi
varomattomuudestasi, ja sinä, nuorukainen, saat kärsiä julkeudestasi.
Näin sanottuaan käski oikeauskoisten vallitsija neekerin luoksensa,
jolla oli iso sapeli vyöllä, osoitti Omaria ja Abdallahta ja liikahutti
kättänsä vaakasuoraan. Tämä oli kuolemantuomio.
Beduiinit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta ei yksikään, eipä
Hafizikaan, rohjennut nousta profeetan jälkeläistä vastustamaan. Omar
vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen
ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin
neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin
poika rypisti vihoissaan kulmiansa: -- Kirottu olkoon se dervishi,
jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän
beduiiniin minut turmaan syöksevä? Olisinko rakastanut tuota mieletöntä
enemmin kuin luulinkaan.
Abdallah katseli teloittajaa ylpeästi hymyillen.
-- Poika-raukka, sanoi Hafiz, syleillen sisarenpoikaansa, minä olen
syynä sinun kuolemaasi.
-- Ei, isä, vastasi nuorukainen, se on Jumala, joka antaa elämän ja
kuoleman. Käy hänen tahtonsa alaiseksi ja lohduta äitiäni. Älä
surkuttele minua: kuolema on minulle nyt suurempi-arvoinen kuin elämä.
Sitten kääntyi hän Omarin puoleen, joka alinomaa piti silmiään
neekerityttöön luotuina, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
-- Anna minulle anteeksi, veljeni, hänen tähtensä, joka on holhonut
lapsuuttasi.
Abdallah teki sitten kunnioittavan kumarruksen oikeauskoisten
vallitsijalle ja lähti teloittajan mukaan.
-- Seisahdu! huusi Kafur, joka nyt juoksi esiin ja heittäysi sheriffin
jalkain juurelle. Minäpä olenkin syypää; minä tempasin hunnun
valtiattareltani. Surmaa minut, mutta säästä Abdallahta.
-- Aja ulos tuo koira, sanoi sheriffi, ja kurita sitä kunnes on vaiti.
-- Armoa! huusi lapsi, jota neekeri nyt lähti viemään, armoa! ja
kiskausi hurjalla ponnistuksella orjan käsistä, jättäen samassa
siekaleen leningistään hänen käsiinsä. Laupiutta! nyyhkytti hän,
syleillen sheriffin polvia, joka törkeästi sysäsi hänet takaperin.
Laupiutta, herra! Abdallah on syytön, hän ei ole syyllinen. Yhtäkkiä
näki hän Omarin rypistetyn otsan. Tästä näkemästä näytti jotain
juolahtavan hänen mieleensä. Hän nousi ylös, ojensi kätensä ruhtinasta
kohti ja sanoi:
-- Älä ole julma. Muista että rakkauden on sama laita kuin hulluuden:
sille annetaan kaikkea anteeksi.
-- Maltapa! huusi sheriffi teloittajalle. Tuopa on tosiaankin
kummallista, ajatteli hän; nuothan ovat aivan samat sanat jotka Fatima
useampia kertoja sanoi minulle tänä aamuna ja joita minun oli mahdoton
saada häntä selittämään... Tule tänne, lapsi, sanoi hän Kafurille,
suopealla äänellä: keneltä ovat nuot sanat? Tiedätkö?
-- Tiedän, sanoi neekerityttö; ne ovat suusta, josta vaan lohdutusta ja
lempeyttä lähtee.
-- Tiedätkö niiden merkitystä?
-- Tiedän, vastasi Kafur, joka vapisi puhuessaan. Niitä sanoja ei ole
Abdallah ikänään kuullut lausuttavan, mutta Omar ne tietää; kysy
häneltä, hän selittää sinulle kaikkityyni.
-- Ah, vallitsija, sanoi Omar, kontaten sheriffin jalkain eteen ja
puhutellen häntä matalalla äänellä: lapsi on oikeassa. Minä tunnen
hyvin hyvästi nuot sanat; nepä ovatkin olleet syynä minun erhetykseeni;
kenties on niissä minun puolustuksenikin. Kukapa voinee luulevaisen
silmiä peittää? Kun lähetit minua käskemään, asiasi aavistettiin;
tuskin olin lähtenyt palatsista ennenkuin jo väkisin otettiin minulta
mieletön lupaus, jonka olen uskollisesti kyllä täyttänyt. Minä laitin
tahallani niin, että naisorja nähtäisiin, niinkuin minulle oli
käsketty. Taisinko vastustaa tahtoa, jota rakkautesi suojelee?
Onnellinen se, joka voi vaikuttaa semmoisen hellyyden! Eikö onnellisuus
tekis häntä anteeksi antavaiseksi?
Näitä hävyttömiä valheita ladellessaan, tutki Mansurin poika tarkasti
sheriffin kasvonjuonteita, jotka olivat palanneet tavalliseen
tyyneyteensä. Omar muutti nyt menetyslaatunsa. Hän ei enää
rukoillutkaan tuota ukkoa, jolla oli elämä ja kuolema vallassaan.
Varmana siitä että ukko oli hänen vallassaan, alkoi hän yli kaiken
määrän imarrella häntä ja hänen onnistui viimein hyvin mietityillä
sanoillaan saada hänen vihansa viimeinenkin kuohu asettumaan.
-- Nouse ylös, minä annan sinulle anteeksi, sanoi sheriffi viimein;
minä annan tuolle ylpeälle beduiinillekin joka rohkeilee minulle vielä
teloittajan sapelinkin alla. Minä olen näyttänyt etten minä ketään
pelkää ja että tiedän rangaista sitä, joka minua loukkaa; siinä kyllä;
minä säästän uskollisteni verta parempaan tilaan. Nuori mies, lisäsi
hän, hymysuin ja luottamuksella katsellen Abdallahta, muista että
elämäsi tästä lähtiin on minulle kuuluva; minä luotan sinuun, kun tulee
aika kostaa meidän yhteisesti kärsimämme häväistys, ja minä luotan
myöskin ystäviisi.
Vastauksen sijasta kävi Jussufin poika sheriffiä käteen ja suuteli sitä
syvästi heltyneenä, jonka ohessa Hafiz isolla äänellä laski
kiitollisuutensa ja ilonsa valloilleen.
-- Tule tänne sinä yön tytär, sanoi oikeauskoisten vallitsija, viitaten
Kafuria luoksensa; oliko siinä kaikki mitä sulttaanitar sanoi sinulle?
-- Ei, vastasi neekerityttö rohkeasti, ruveten salamielisen näköiseksi;
sulttaanitar sanoi minulle vielä, että jos antaisit hänelle anteeksi
hänen mielettömän rakkautensa, hänen täytyy saada todiste
hellyydestäsi.
-- Puhu, sanoi vanhus; mitäpä saatan kieltää katalalta, joka rakastaa
minua aina hulluuteen asti!
-- Sulttaanitar pelkää sinun hylkäävän hänen anomuksensa. Että kävisi
myöntäminen mitä hän anoo, sanoo hän, siihen tarvitaan rakkautta yhtä
suurta kuin hänen on.
-- Puhu siis! jatkoi sheriffi; muuten saatat minut kuolemaan
malttamattomuudesta.
-- No niin, sanoi Kafur, älä tuota hänelle kilpailijaksi muukalaista,
joka on häväisty arnautien ja beduiinien silmäyksillä.
-- Eikö muuta kuin se? vastasi oikeauskoisten vallitsija hymysuin.
Minäkö mokomain tapausten perästä ylentäisin luokseni tuon naisen, --
en ikäpäivinäni! Hän tulee pysymään orjana ja päättämään päivänsä
jossain haaremini syrjäpaikassa.
-- Sitä sulttaanitar ei suinkaan tahdo; hän on luulevainen ja levoton.
Mitä hän tahtoo on, että Leila luopuu palatsista eikä ilmoisna ikänä
enää laske jalkaansa sen sisälle. Jospa puolisoni, sanoo hän, jospa
sieluni suuresti rakastettu antais minulle viimeisen todistuksen
rakkaudestaan! Eikö saata hän antaa niiden, jotka ovat tuoneet tänne
tuon katalan, pitää hänet? Beduiinien keskellä hänen tulee helppo
päästä hänelle arvolliseen naimiseen, ja minä saan yksinäni rakastaa
sieluni vallitsijaa.
-- Kuinka heikkoja nuot naiset ovat! huudahti profeetan jälkeläinen.
Koraani on totisesti oikeassa kun käskee meitä anteeksi antamaan,
meitä, jotka olemme saaneet voiman ja ymmärryksen osaksemme. Tuo
Fatiman luulevaisuus käy siis miltei hulluudeksi; minä häpeäisin
itseäni, jos antaisin sille myöten; mutta minulle kelpaa näyttää
hänelle, ettei mikään ole mahdotonta minun vallalleni eikä
rakkaudelleni. Mene ja nouda tänne Leila ja sano sulttaanittarelle että
hänen kilpailijansa luopuu haaremista eikä ikänä enää laske jalkaansa
sen kynnyksen sisälle. Se on minun tahtoni. Minä odotan sitä
toteltavaksi.
Sheriffi kääntyi nyt beduiinien puoleen ja sanoi koroitetulla äänellä:
-- Ystäväni, minä otan teidät menetyslaatuni tuomareiksi. Mitä tulee
minun tehdä tuon egyptiläisen naisen kanssa, jonka olette tuoneet
tänne? Kunnioituksesta itseäni kohtaan minä en saata ottaa häntä
vaimoksi; kunnioituksesta pashaa kohtaan minä en saata pidättää häntä
tänne orjaksi. Kuulkaa siis mitä ehdotan: Jos teissä on joku joka
tahtoo naida tämän muukalaisen, niin minä annan hänelle soveliaat
myötäjäiset; jos ei, niin minä naitan hänet jollekin rikkaalle
kauppiaalle Mekkassa tahi Medinassa.
-- Jumala on suuri! huudahti Jussufin poika, ja kävi Hafizia
käsivarteen. Emme tarvitsekaan enää hakea nelilehtistä apilata; hän on
siellä, hän on minun, minä olen löytänyt onneni.
-- Rohkeutta, poikani, sanoi raajarikko; sitä tarvitaan onnessakin. En
luule, lisäsi hän, kääntyen sheriffin puoleen, että välttämättömästi
täytyy mennä Mekkaan asti saamaan egyptiläistä naisorjaasi hyvästi
naitetuksi. Jos hän ei tarvitse mitään muuta kuin puolisoa, niin on
sinulla tässä mies joka ei suvun, ei tavaran eikä sydämen puolesta ole
ketään halvempi.
-- Vallitsija, sanoi Omar, syvään kumartaen sheriffille, minä en olis
ikänäni rohjennut nostaa silmiäni minun hoitooni uskottua naista kohti,
mutta koska asiat ovat muuttuneet ja sinä suvaitset sen, niin otan
luvakseni anoa Leilaa vaimokseni. Hän on ollut pashan orjia, hän on
lapsuudestaan tottunut haaremin ylellisyyteen ja mukavuuksiin, hän on
aina tähän asti uneksinut loistavaa tulevaisuutta. Kenpä tietää eikö
teltti-elämä tulle tuntumaan hänestä kovin ankaralta ja vaivaloiselta;
rikkaus on tarve naiselle, joka aina on elänyt palatsissa. Pyydän siis
että viisaudessasi antaisit tuon muukalaisen sille meistä, joka
tarjoaa suurimmat myötäjäiset; se tulee samalla olemaan viimeinen
hyväntahtoisuuden osoitus hänelle, joka saa kiittää sinun hyvyyttäsi
kaikesta.
-- Se anomus on oikea, sanoi sheriffi; tuokoot tänne egyptiläis-naisen;
astukoot vaatijat esiin, minä tahdon kuulla mitä he tarjoavat.
-- Eno, sanoi Jussufin poika, minä olen hukassa.
-- Jopa viimein, sanoi Omar, on Leila minun.
Kafur katseli molempia veljeksiä ja kiirehti haaremiin.