Salaisuus.
Oli jo ilta kun molemmat ystävät saivat näkyviinsä karavaanin, joka
luikerteli kuin suunnaton käärme ilmanrannalla. Viimeiset auringon
säteet kultasivat Taifin valkoisia huoneita, jotka kiilsivät puutarhain
seasta kuin eglantiiniruusut vihriässä pensaikossa. Hiedan ylivalta oli
loppunut, vaara voitettu ja matka kuljettu. Taifin näkyessä valtasi
haikea mielikarvaus Abdallahin. Levotonna, kokonansa surun valloissa,
hän vaan ajatteli yhtä asiata, sitä että Leila oli häneltä menneenä.
Beduiinit tervehtivät kauas kaikuvilla ilohuudoilla tovereitansa. Omar
kävi erinomaisella herttaisuudella syliksi veljeensä, mutta Abdallah
pysyi välinpitämättömänä kaikille noille ystävyyden osoituksille.
Ainoastaan Kafurista näytti häntä huolettavan. Tyttö-raukka oli
heittäynyt pelastajansa syliin; ei mikään voinut häntä siitä eroittaa.
Tehdäkseen lopun tästä näytelmästä täytyi Abdallahin kovalla äänellä
käskeä häntä menemään emäntänsä luoksi. Tyttö meni, katkerasti itkien.
Jussufin poika katsoi kauan hänen jälkeensä; hän oli katkaissut
viimeisen siteen mikä häntä yhdisti Leilan kanssa.
Kafur läheni palankiinia kun Omar huudahti hänelle, kohottaen hänen
nähtäväkseen kahta esinettä joita hän piti kädessään.
-- Tule tänne, saatanan tytär, sanoi hän puoleksi pilkallisella,
puoleksi uhkaavalla äänellä. Tiedätkö mikä on eroitus tämän kepin ja
tämän viisikertaisen helminauhan välillä?
--- Sama eroitus kuin sinun ja veljesi välillä, vastasi neekerityttö.
Toinen on kaunis ja komea kuin taivaankaari, toisesta ei ole muuksi
kuin perikadon liekille poltto-aineeksi.
-- Sinä olet sutkasanainen kuin isäsi, vastasi Omar maltillisesti;
siispä sinun ei ole vaikea valita. Tahdotko helminauhan?
-- Tietystipä tahdon, vastasi lapsi kiiluvin silmin; mitä pitää minun
tehdä?
-- Jotain hyvin helppoa. Tunnin perästä tämän jälkeen sinä olet
haaremissa; siellä halutaan nähdä sinua; ei mikään ole sinulle
helpompaa kuin pyrkiä ja mennä Sheriffin puolison, sulttaanitar Fatiman
luoksi. Kerro hänelle sana sanalta mitä nyt sanon sinulle, niin
kaularihma on sinun omasi.
-- Anna tänne, sanoi Kafur ojentaen kättänsä, kuuntelen mitä sanot.
-- Tultuasi sulttaanittaren eteen ja saatuasi apinanaamallas ja
kissamaisilla irveilläsi hänet nauramaan, sano hänelle ihan hiljaa:
"Valtijatar, sana eräältä ystävältä." Hän on kuuleva sinua, ja sinä
lausut hänelle silloin seuraavat sanat:
"Toukokuu, uusi kuukausi lähestyy. Jos et tahdo häntä häiritsemään
öidesi lepoa, niin pidätä aurinkoa kaksoisten merkissä. Rukoile,
vannota, komenna. Ota vaalilauseeksi: 'Rakkaus on kuin hulluus, kaikki
sille anteeksi annetaan'."
-- Sano viimeinen lause vielä kerran, sanoi Kafur. -- Hyvä, nyt muistan
sen: "Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan."
Sulttaanitar on saapa kuulla sanasi. Vielä sananen: Eihän nuot sanat
veljeäsi mitenkään vahingoittane?
-- Ei vähintäkään, vastasi Mansurin poika, kokien salata
hymyilemistään. Tämä asia ei koske Abdallahiin vähintäkään; hänellä
ei ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin nuot sanat hänet
pelastaisivatkin. Jää hyvästi! Älä puhu kellekään mitä nyt olen sanonut
sinulle. Jos olet minulle kuuliainen, saat luottaa anteliaisuuteeni.
-- Daadeli on kypsi, lisäsi hän itsekseen, kuka sen saapi? Niin olen
siis vihdoin päässyt tuosta kauniista Abdallahista; nyt on
sulttaanittaren luulevaisuutta yllytettävä ja sheriffin kiusoja
lisättävä. Leikki on vaarallinen, mutta, maksakoon mitä maksaa, Leila
on saatava haaremista pois, ja kun hän kerta on saatu sen porteista
ulos, hän on minun.
Kafur, palattuansa valtijattarensa luoksi, hämmästyi nähdessään hänet
kalpeana ja kuihtuneena, kuume silmissä.
-- Kuinka on laitasi? sanoi lapsi; sinä itket onnesi juuri alkaessa.
Sinä saat neljä nais-orjaa palvelijaksesi; sinulle annetaan silkki- ja
sametti-leninkejä, kashmirivöitä, kullalla ja helmillä kirjailtuja
tohveleita; sinä saat kantaa emalli-kaulanauhoja, timanttisia
korvahelukoita ja rannerenkaita rubiineista ja safiireista. Mitä
saattaa nainen enempää haluta? Lähtiessämme Egyptistä sinä tunsit itses
onnelliseksi saamasta tulla tänne. Mistä se tulee että nyt näin olet
muuttunut?
-- Sinä et voi ymmärtää minua, sanoi Leila heikolla äänellä; sinä olet
vaan lapsi vielä.
-- Minä en ole enää lapsi, valttijattareni, vastasi neekerityttö; minä
olen kohta kaksitoista vuotias; minuun saatat luottaa.
-- Oi, Kafur-rukka, huoahti egyptiläis-nainen, jos et tahdo antaa
sydäntäs kellekään, niin pidä silmäs visusti ummessa. Minkätähden piti
minun tulla näkemään tuon kauniin nuorukaisen! Ellei häntä olis ollut,
minä olisin ilolla astunut haaremin muurien sisälle. Nyt sitä vastoin
minä tulen siellä olemaan kuollut elävien keskellä.
-- Siis rakastat Abdallahta? kysyi lapsi, jonka mieltä tämä salaisuus
syvästi liikutti.
-- Josko rakastan häntä! Luuletko saatettavan nähdä häntä häneen
rakastumatta? Onko paratiisissakaan ihanampia kasvoja kuin hänen ovat?
Hänen silmänsä on niin leppoisa, hänen äänensä niin suloinen, hänen
paljas nimensä on hyvä hajahus. Josko rakastan häntä! Vaivoissani
sydämeni elää hänessä yksistänsä, nukkuissani se valvoo ja hiutuu
rakkaudesta. Oi, jos olisin teltissä syntynyt ja tuo beduiini olisi
veljeni! Minä menisin hänen luoksensa, minä heittäytyisin hänen
syliinsä ja hän ei ylenkatsoisi minua.
-- Mene hänen kanssansa. Minä menen ja sanon hänelle että hän ottais
sinut kanssansa.
-- Mitä ajattelet? Minä olen orja, minulla on valtija. Ja ilmankin
luuletko Abdallahin rikkovan sanaansa? Juuri hän on sitoutunut viemään
minut sheriffille; tahdotko että hän rikkois lupauksensa?
-- Sano siis Sheriffille, että hän antaa sinut Abdallahille puolisoksi.
-- Et tiedä mitä sanot, mieletön tyttö. Mokoma pyyntö olis
kuolemantuomio meille kaikille.
Kafur istui miettimään ja kertoi hiljaa itsekseen Omarin hänen
vietäväkseen antamaa sanomaa. Sitten katsahti hän yhtäkkiä Leilaan ja
sanoi:
-- Valtijatar, jos sinusta tulee Abdallahin vaimo ja hän vie sinut
muassaan telttiinsä, otatko minua luoksesi?
-- Iäksi päiväksi, lapseni. Sinä et tule koskaan eroamaan minusta.
-- Kaikenko ikäni saan siis olla sinun ja Abdallahin orja?
-- Niin, mutta mitäpä tuota kysytkään?
-- Vanno että otat minut luoksesi, jatkoi Kafur juhlallisella äänellä,
ja anna minun pitää huoli muusta. Älä kysele, älä pudistele noin
epäilevästi päätäsi. Sinäkö tohtisit vannoa. Aiotko ajaa minut pois vai
myödäkö minut?
-- En, en millään muotoa. Jos Jumalan tahdo on että minä tulen hänen
puolisokseen jota minä rakastan kuin omaa sieluani, niin sinä tulet
aina olemaan meillä. Minä vannon sen Jumalan, lempeän, laupiaan,
maailmoiden vallitsijan nimessä...
-- Valtijatar, minä olen vaan tietämätön pakana; vanno se vaan Abdallah
Jumalan kautta.
Juuri näitä puhuessaan nämät kaksi ystävää astuivat haaremiin, jossa
lukuisa naislauma otti heitä vastaan. Kafur hyppäsi, alinomaa nauraen,
palankiinista alas ja juoksi muutamaan isoon, komeasti valaistuun
saliin, jossa pöydät oli täynnä hopeamaljoja ja kukkia. Leila valitti
väsymystä ja syrjäysi huoneesensa, saadakseen siellä laskea kyynelensä
valloillensa. Tehoton lääke taudille joka ei tahdo parata! "Joka hurmaa
hänensä viinillä," sanoo Shirazin viisas, "herää keskellä yötä; mutta
joka hurmaa hänen rakkaudella ei herää ennen kuin ylösnousemisen
aamuna."