Hopealehti.
Abdallah riensi takkansa kanssa kallion luoksi, jonne hän oli hevosensa
liekaan pannut. Hän otti lapsen istumaan eteensä ja laski Hamaman,
joka, toinen hevonen jäljessään, enemmin lensi kuin laukkasi, mieltänsä
myöten menemään. Tunti kului ennenkuin Jussufin poika tohti kuunnella
mitä takaa kuuluisi; levollisempana jota edemmä eteni, heikensi hän
vihdoin vauhtia, kokien samalla tähden-valoisessa yössä tutkia missä
hän oli, etsiäkseen yhdyntäpaikkaa, jonka eno oli määrännyt.
Tämän lentävän ratsastuksen aikana oli Kafur ollut hiljaa ja
liikkumatta, ainoastaan likistäynyt lähemmä Abdallahta. Ymmärtäessään
ettei enää vaaraa ollut, sanoi hän matalalla äänellä pelastajalleen:
-- Sinäkö myös olit siis vankina?
-- En ollut, Jumalan kiitos, vastasi Abdallah.
-- Minkätähden lähdit siis juuri vihollistesi keskelle?
-- Minkätähdenkö? sanoi Jussufin poika, hymysuin; tietysti sinua
pelastamaan.
Vastaus hämmästytti Kafuria. Hän mietti vähän aikaa; sitten kysyi hän:
-- Minkätähden tahdoit minut pelastaa?
-- Sentähden että olit uskottu minun hoitooni.
-- Pidä minua aina luonasi, Abdallah; ei kukaan suojele minua niin
hyvästi kuin sinä.
-- Minä en ole herrasi, vastasi nuori päällikkö, sinä olet Leilan oma.
Kafur huokasi eikä virkkanut enää mitään. Punaisten kallioiden luoksi
tultuansa otti Abdallah lasta vyötäisistä, nostaakseen häntä maahan.
Neekerityttö päästi kiljauksen, jonka hän kuitenkin heti estytti. "Ei
se ole mitään," sanoi hän; "minulla on haava," ja ojensi Abdallahille
verta vuotavan käsivartensa. Luoti oli hiipaissut olkaa ja reväissyt
lihaa. Abdallah tutki haavan, pesi ja sitoi sen. Kafur katseli häntä
hämmästyksellä.
-- Minkätähden hoidat minua kun en kumminkaan ole sinun omasi? kysyi
hän.
-- Vaiti, pakana, sinä et tiedä sanoja totuuden kirjassa: "Palvele
Jumalata eikä ketään paitse häntä. Ole hyvä isällesi ja äitillesi,
omaisillesi, isättömille ja äitittömille, köyhille, lähimmäiselle joka
on sinun omaa vertasi ja lähimmäiselle, joka on muukalainen sinulle,
matkakumppanillesi, matkustavalle, orjalle jota kätesi omistaa; Jumala
ei rakasta ylpeyttä eikä turhamielisyyttä eikä ahneutta."
-- Se, mitä sanot, on kaunista, sanoi Kafur, se on suuri Jumala, joka
sen on sanonut.
-- Ole vaiti ja nuku, keskeytti hänen nuori päällikkö, meillä on
huomenna pitkä matka edessämme, ja sinä tarvitset levähtää.
Vielä puhuissansa otti Abdallah lapsen polvilleen, kääri hänet
mekkoonsa ja antoi hänen nojata päänsä hänen oikealle käsivarrelleen.
Kafur nukkui kohta, mutta hänen unensa oli levoton ja hän puhui
unissaan. Abdallah tunsi hänen sydämensä ankarasti tykyttävän.
Vähitellen tyttö levostui ja viimein hänen hengityksensä tuskin
kuuluikaan. Soturi tuuditti hiljaa tätä lasta, jonka sotaonni oli
hänelle päiväkauden ajaksi antanut; katsellessaan tätä surkeata
olentoa, ajatteli hän häntä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen
tähtensä, -- äitiänsä ja ainoastaan häntä.
Näin istui hän kunnes yö oli melkein kulunut, outoa rauhallisuutta
nauttien. Yltympärinsä vallitsi sikeä hiljaisuus: maassa ei
löyhäystäkään, ei risahustakaan, taivaalla ei muuta liikuntoa kuin tuo
loistava sotalauma, joka niin monina vuosisatoina on totellut
iankaikkisen hallitsijan käskyä.
Tämä täydellinen rauhallisuus virkisti Abdallahin mieltä; se sai hänet
unhottaneeksi sekä eilispäivän vaarat että huomispäivän huolet.
Päivän koitto oli tuskin vielä nähtävänä himmeästä juomusta
taivaanrannalla, kun jo kuultiin shakaalin etäällä ulvovan. Äänen
kolmasti kuultuaan Abdallah alkoi kertoa sitä. Hänelle vastattiin, ja
heti sen jälkeen seisahtui puhkava hevonen kallion eteen: Hafiz oli
pelastunut.
-- Me olemme tehneet kuin kunnon miehet, poikaseni, sanoi hän nauraen;
voitto on meidän; minä olen savulla karkoittanut heidät kuin rotat.
Mutta heti ratsaille! Me emme saa odotuttaa meitämme Taifissa.
Purppurainen loisto valaisi itäistä taivaanrantaa; Abdallah levitti
rukousmaton ja molemmat beduiinit kiittivät, kasvot Mekkaan päin
käännetyt, kaikkivaltiasta, joka oli pelastanut heidät vaarasta.
-- Abdallah, sanoi Kafur, heittäyten polvilleen pelastajansa eteen,
sinä olet minun Jumalani, sinua kumarran ja palvelen.
-- Vaiti, onneton, huusi Jussufin poika. Jumalata ei ole paitse Jumala,
-- se iankaikkinen, ainoa, verraton, häntä ainoata sinun tulee
kunnioittaa ja palvella.
-- Sinun Jumalasi olkoon siis minunkin Jumalani, sanoi Kafur; en tahdo
enää tietää jumalasta joka jättää minut yksinäni.
-- Sinun jumalasi, sanoi Abdallah, on sokea, kuuro ja mykkä; tottapa se
lienee joku puupölikkä, joka lahoo siellä kaukana Magreb'issa.
-- Ei, keskeytti hänet lapsi, minulla on Jumalani muassani ja se jätti
minut yksinäni. Kas tässä, sanoi hän, kiskaisten sulkatupsun tukastaan;
ota se ja paiskaa mokoma palasiksi, minä kiroon sitä.
-- Onko tämä höyhenvihko sinun jumalasi, kysyi vanhus nauraen.
-- On, vastasi lapsi, se on se jumala, jonka äitini antoi minulle
myötyänsä minut. Katsokaapa kuinka kaunis se on!
Ja hän kiskoi höyhenet erilleen, jotka kiroten nakkasi maahan ja
tallasi jalkainsa alle, ja otti niiden seasta vähäisen hopealevyn,
jonka ojensi Jussufin pojalle.
-- Eno! kiljasi tämä kokonansa ihastuksissaan. Katsopa mitä Magreb
lähettää meille. Jumala lähettää meille nelilehtisen apilan
hopealehden. Eno, sinä olet pelastanut minut. Jumalalle olkoon kiitos
ja kunnia!
Ja molemmat ystävät syleilivät, ilonsa innoissa, lasta, joka,
ymmärtämättä syytä heidän hyväilemisiinsä, katseli heitä itkusilmin,
sekä hämmästyksissään että iloissaan tuntemasta hänensä rakastetuksi.