Sulttaanitar.
Tunnin ajan ratsastettua saatiin arnautien teltit näkyviin, joita tähän
asti maan epätasaisuus oli estänyt näkemästä. Leirin ympärillä oli
pensaikko, jossa hevoset kävivät irtaimina laitumella.
-- Jääkäämme tähän, sanoi Hafiz, ratsastaen erään kallion juurelle,
jonka huippua ilta-auringon viimeiset säteet vielä kultasivat; meillä
on vielä kuusi tuntia aikaa.
Hevoset lieattua, raajarikko rupesi kuivia oksia keräämään ja teki
niistä vähäisiä halkokimppuja, joihin pisti ruutipatrooneja ja
pumpulitukkuja. Työnsä lopetettuaan otti hän satulapussista kappaleen
kuivattua lihaa ja kourallisen daadeleita, söi näitä keveäksi
atriakseen, sytytti sitten piippunsa ja istui huoleti tupakoitsemaan.
-- Nyt, poikani, aion levähtää muutamia tuntia. Semmoista rakastuneet
ihmiset tietysti eivät tarvitse, mutta eivätpä vanhukset olekaan
rakastuneiden kaltaisia. Herätä minua, kun otava näkyy tuolla
taivaanrannalla.
Vähän ajan perästä oli hän jo nukkunut, jota vastoin Abdallah, kädet
kasvoin edessä, ajatteli naista, jonka hän oli pelastanut, mutta jota
hän ei ollut enää näkevä.
Vanhus heräsi itsestään vähäistä ennen määrättyä aikaa. Katsellen
nuorta matkakumppaniaan armahin silmin, sanoi hän:
-- Sinä halusit vaaroja, poikani, saadaksesi houruisuutesi
hälvennetyksi; no niin, Jumala on nyt kuullut rukouksesi. Rohkeutta!
Kaksi ystävää, jotka yhtä pitävät, menevät tulen lävitse.
Tultuansa leiriä likelle, beduiinit hiipivät pensaiden ja
kalliomöhkäleiden välitse yhä likemmä. Hevosten mahain alatse
nelinkontan ryömimällä heidän kävi mahdolliseksi saada visseys siitä
ettei leirissä luultu tarvitsevansa mitään peljätä. Ainoastaan eräälle
etäiselle paikalle oli vahtia asetettu; kaikki olivat uneen vaipuneet
ja tulet olivat sammutetut; yhdessä teltissä vaan paloi kynttilä.
Molemmat ystävät lähenivät sitä hiljaa ja paneusivat vatsalleen
hiedikolle. Koska olivat pilkkopimeässä, he taisivat nähdä kenenkään
heitä näkemättä.
-- Kuunnellaanpa! sanoi nilkku; ehkäpä saamme tietää missä lapsi on.
Kolme miestä, arnauti-upseerien laatuun puettua, istui matoilla
pöydän[31] ympärillä, jolle kahvia oli asetettuna, pitkillä piipuilla
tupakoiden. Keskellä asetinta seisova lamppu levitti himeätä valoa
heidän kasvoilleen. Kaikki kolme puhuivat hyvin vilkkaasti.
-- Lemmon pahasti kävi! huudahti yksi upseereista; mitä olis kapteini
sanonut jos joku olis hänelle ennustanut että hän oli antava
kameelin-ajajan surmata hänet?
-- Hassan veikkoseni, vastasi nuorin seurassa, yhden surma toisen
leipä. Kun ei nyt kapteinia enää olekaan, päällikkyys tulee meille.
-- Aivan oikein, Mohamed, vastasi Hassan, mutta kuka meistä saapi sen?
-- Minä myön oikeuteni, sanoi nyt se joka ei vielä ollut puhunut ja
kääntyi selin Abdallahiin. Sanotaan että nainen jonka kaappasimme on
Egyptin pashan sukulainen. Antakaa minulle sulttaanitar niin menen
kotiini Epiroon ja rupean rauhaan vanhoilla päivilläni. Harmaaparta,
minun kaltaiseni, ei juuri paljon huoli naisista, mutta sheriffi taitaa
ajatella aivan toisin. Hänen mielestään vanki on vähintäänkin
viidensadan duron arvoinen.
-- Hyväksytään, sanoi Hassan. Kara-Chitan,[32] minä luovutan sinulle
osani.
-- Sitäpä taas minä en tee, jatkoi Mohamed; minä olen viidenkolmatta
vanha enkä myö naisia. Naiminen sulttaanittaren kanssa on minusta
mieleen. Minulla ei olis ensinkään mitään sitä vastaan että tulisin
pashan orpanaksi. Niin siis, minun osani päällikkyydessä siitä että
saan prinsessan! Minulla on vielä hyvää aikaa tulla kapteiniksi.
-- Asia sujua siis kaikkein eduksi, puuttui harmaaparta puheesen; yksi
saa sapelin, toinen naisen, kolmas rahat.
-- Menköön, sanoi Hassan. Minä tarjoan kaksituhatta duroa.
-- Ja kuinka paljon Mohamed antaa minulle.
-- Mohamed, sanoi nuori mies nauraen, lupaa kaikki mitä tahdot. Kun
kukkarossa ei ole mitään muuta kuin toivo, hinnasta ei niin suurta
lukua pidetä.
-- Sinulla on musta tamma; minä otan sen.
-- Vanha juutalainen! karjasi Mohamed; varo koskemasta minun hevoseeni,
muuten lyön kallosi palasiksi.
-- Siispä et saa sulttaanitartakaan, jatkoi harmaaparta.
-- Ja kukapa minut voisi estää?
-- Ompahan yksi joka ei ensinkään pelkää sinua, sanoi Kara-Chitan.
Näin sanottuaan meni teltin perälle, osotti vaatetta, joka jakoi sen
kahteen osaan ja sanoi:
-- Nainen on tuolla; tule ja ota se.
Mohamed paljasti tikarinsa; Hassan hyppäsi kilpailijain väliin, jotka
purkivat uhkauksia ja herjauksia toisilleen, saamatta heitä asettumaan.
-- He ovat meidän, kuiski nilkku Abdallahin korvaan. Minä menen
houkuttelemaan heitä pois teltistä: ota sinä sillä aikaa lapsi, lähde
menemään hänen ja hevosten kanssa ja odota minua päivään asti Punaisten
kallioiden luona.
Hafiz konttasi vähän matkaa pitkin maata, kunnes tuli edimmäisten
telttien luoksi, jolloin hän otti risukimppunsa esille ja varuisasti
pisti ne sinne tänne telttivaatteen alle, jonka tehtyään hän sytytti
tulikivi-langan, joka oli joka tukkuun kimitettynä.
Hassan oli viimein hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut nuot molemmat
kumppanit leppymään; Kara-Chitan pisti tyytyväisen näköisenä vyöhönsä
komean sapelin, jota Mohamed katseli halukkailla silmillä.
-- Koska nyt olen maksanut sulttaanittaren, niin anna hänet minulle,
sanoi nuori upseeri.
-- Se on oikein, sanoi harmaaparta. Hän huusi vankia sisään. Poimutelma
nostettiin ylös, ja hunnussa oleva, egyptiläiseen kaapuun puettu nainen
astui sisään. Nuori arnauti läheni häntä ja sanoi äänellä, jota koetti
tehdä niin suloiseksi kuin mahdollista:
-- Ihana muukalainen, sodalla on oikeutensa; sinä et olekaan enää
sheriffin, vaan minun. Minä olen maksanut sinut kullallani; minä
olisin, jos olis tarvittu, maksanut sinut verelläni.
-- Se on liika hinta, sanoi ilkamoinen ääni, joka pani Abdallahin
ailahtamaan.
-- Kauneudella ei olekaan hintaa, lisäsi Mohamed. Mitkäpä tavarat
vastaisivat sinun hempeäsi?
-- Kahdessa kukkarossa olis kyllin, vastasi hunnussa oleva.
-- Ihana tuntematon, vastasi Mohamed, niinpä ei sheriffi ajattele.
Tiedän vissiin että oikeauskoisten ruhtinas antaisi puolet
rikkauksistaan ollakseen minun sijassani ja ihanaa Egyptin naista näin
lähellä.
-- Jos karavaani viipymättä jatkaa kulkuaan, vastasi tuntematon, ihana
Egyptin nainen huomenna on Taifissa.
-- Kuka siis olet? kysyi Mohamed.
Vastauksen sijasta antoi tuntematon hunnun pudota ja näytti Kafurin
mustat kasvot ja kiiltävät valkeat hampaat. Neekeri-tyttö oli niin
kummallisen ja naurattavan näköinen, että harmaaparta arnauti ei
jaksanut olla suureen nauruun purskahtamatta, josta hänen nuori
asekumppaninsa vielä enemmin kiukustui.
-- Voi sitä joka on ottanut luvakseen tehdä minusta pilkkaa! karjasi
Mohamed, iskien hirvittävän silmäyksen Kara-Chitaniin; ennen tahi
myöhemmin on hän sen maksava minulle; mutta sinä, pakana-koira, saat
hetikohta palkkasi. Ja kokonansa vihan vimmoissa viritti hän pistoolin
ja laukasi lasta kohti.
Neekerityttö horjahti ja kiljasi kivusta ja peljästyksestä. Samassa
paukahti laukaus. Mohamed hoippui ja kaatui. Abdallah oli teltissä
pistooli kädessä.
-- Aseisin! kiljuivat upseerit ja kävivät vöihinsä käsin.
Samassa potkasi Kafur pöydän ja lampun kumoon. Abdallah tunsi vähäisen
käden tarttuvan hänen käteensä ja vetävän häntä muassaan teltin
perälle. Rientää naisten huoneesen, nostaa siekale teltin vaatetta ylös
oli helppo asia Kafurille, joka näytti näkevän pimeässäkin. Ulos
päästyään otti Abdallah lapsen syliinsä ja riensi kiireimmän kautta
pois erämaalle.
Upseerien huuto oli saattanut koko rosvojoukon liikkeelle; mutta
telttiin hyömättyään he eivät nähneet siellä ketään.
-- Ratsaille! komensi Hassan; ei kuolleena eikä elävänä se hurtta ole
meistä pääsevä.
Yhtäkkiä putosi palava risukimppu pensaikkoon. Peljästyneet hevoset
karkasivat lakeudelle; samassa kuului huuto: Valkea on irti! Leiri oli
neljästä kohti ilmitulessa, jolla aikaa etäältä vartijoita ammuttiin.
-- Eteenpäin, pojat! huusi kapteini, tämä on oikein järjestetty
ryntäys; vihollinen on tuolla, eteenpäin!
Raajarikko makasi korva maata vasten; kuultuansa tultavan sinnepäin
missä hän oli, mumisi hän: "Jumala on suuri, Abdallah on pelastunut,"
jonka perästä hän heittäysi tiheään pensaikkoon. Täällä oli hän
piilossa kunnes arnautit olivat menneet hänen sivuitsensa, hyppäsi
sitten erään eksyneen hevosen selkään ja painui erämaalle huolimatta
luodeista joita hänen jälkeensä lähetettiin.