Päällekarkaus.
Yö on väsymyksen lääke; se on murheen myrkky. Jussufin poika nousi ylös
kipeämpänä kuin päivällä ennen. Paranemattoman hulluuden hurmaamana ei
hän enää voinut hallita tahtoansa ja voimaansa; se oli kuumeen houraus,
se oli epätoivon surun-alaisuus. Vasten hänen tahtoansa tuo hirmuinen
palankiini veti häntä luoksensa; hän karkasi sinnepäin, mutta ennenkuin
perille ennättikään, hän jo pyöräytti hevosensa takaisin, vielä
paetessaankin ajeltuna noilla kahdella peljättävällä ja suloisella
silmällä. Jos hän näki jonkun ratsastajan lähestyvän palankiinia, jos
Mansurin poika puhutteli noita naisia, kannusti Abdallah hevostaan
juurikuin vihollista kohti, seisahtui sitten yhtäkkiä, eikä uskaltanut
eteen- eikä taapäin. Kaiken aamun väsytti hän tällä lailla
juoksijataan; puhkaen, yleensä vaahdossa, Hamama hyppi pystöön
jalustimien tähden, jotka hänen kylkiään repivät, hämmästyen kun ei
enää ymmärtänytkään isäntäänsä, ja raivoten niinkuin hänkin.
Raajarikko katseli synkein silmin palankiinia; Leila istui sen nurkassa
kyyristyneenä, kaapu silmillä; näkyvissä oli vaan Kafur, surullisena ja
äänettömänä kuin likomärkä lintu. Levollisempana tältä taholta, Hafiz
katsahti missä hänen sisarenpoikansa olisi ja kohta näki hänet
kappaleen matkaa sivulla karavaanista, jossa hän ilman mitään
tarkoitusta laukkuutti hevostaan edes takaisin aavikolla. Koko hänen
käytöksensä osoitti mielen vikaa. Ukko kannusti hevostansa ja oli kohta
hänen vierellään.
-- Rohkeutta, poikani; hillitse sydämesi; me olemme ihmisiä sitä varten
että kärsisimme, me olemme moslemeita että nöyryydellä kävisimme
sallimuksen alaisiksi.
-- Minä tupehdun, huusi nuorukainen, minä olen sortua tuon kiusan alle
mikä minua kalvaa. Kernaammin kaikkea muuta kuin mitä nyt kärsin!
Tulkoon vaara, tulkoon vihollinen, minä tahdon tapella, minä tahdon
kuolla!
-- Mielettömiä toivotuksia, pahoja sanoja, torui vanhus. Jumala on
elämän ja kuoleman herra. Varo, entä jos hän kuulee sinua;
rangaistakseen meitä Jumalan vaan tarvitsee antaa meille mitä
mielettömyydessämme häneltä rukoilemme. Mutta mitä tämä on? lisäsi hän,
heittäyten hevosen seljästä alas ja ruveten kenttää tarkastelemaan.
Nämät ovat hevosenkavion jälkiä, mutta kameelin jälkiä en näe
ensinkään. Aseilla varustettu joukko on tästä kulkenut. Jäljet ovat
verekset, vihollinen ei ole kaukana. Näetkö nyt kuinka intohimo syöksee
meitä turmioon. Sinä, päällikkömme, et ole nähnyt mitään; sinä juuri
viet meitä kuolemaan.
Molemmat beduiinit katselivat ympärilleen niin pitkältä kuin silmä
kantoi, näkemättä mitään muuta kuin erämaan. Seutu jonka kautta
kuljettiin oli autio. Tie koukerteli mahdottoman suurten, punaisten
kraniitti-möhkäleiden välitse, jotka olivat hiedikolla hujanhajan
kuin kukistuneet rauniot. Maassa ammotti isoja halkeamia: kuivaneita
joen-uria, syviä kuoppia, kaikkityyni avonaisia hautoja matkustajalle.
Ei yhtään lintua näkynyt ilmassa, ei yhtään gasellia etäällä, ei edes
mustaa pilkkua taivaanrannalla; teräksinen taivas, kuoleman hiljaisuus;
täällä hätyytetyllä oli miekka ja Jumala ainoat joihin hänen kävi
toivominen.
Vanhus riensi karavaanin etupäähän. Itsekukin astui paikalleen, hiljaa
kuin yöllä kuljettaissa; ei muuta kuulunut kuin hiedan ruske kameelien
jalkain alla. Tunnin ajan marssittua, tunnin joka monesti karavaanissa
tuntui kovin pitkältä, tultiin kunnaan luoksi joka oli kierrettävä.
Hafiz karkuutti edelle, lähti kunnaalle ajamaan, nousi ratsailta,
tultuaan puoliväliin rinnettä, ja ryömi sitten nelikontassa kukkulalle.
Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas
kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi,
jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset
kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan.
-- Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole
beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista. Heitä on paljo ja he
odottavat meitä; meidät on petetty. Mutta vähäpä siitä. Me myömme
henkemme kalliimmasta kuin he tahtovatkaan maksaa. Eteenpäin, poikani!
Tee velvollisuutesi.
Ja kutsuen luoksensa kuusi urhoollisinta, viritti raajarikko pyssynsä
ja lähti jälleen kukkulalle.
Abdallahin juuri tullessa kolonnan etupäähän, nähtiin valkoista savua
tupruavan eräästä kalliosta; kuultiin luodin vinkasevan ja yksi kameeli
suistui kenttään. Ylen suuri hämmennys nousi heti karavaanissa;
kameelit alkoivat tungeksia ja pakkauta toisiaan vasten, ajajat
pakenivat jälkijoukkoon, ratsastajat riensivät etupäähän. Olis luullut
näkevänsä metsän jota myrsky huiskutti. Kameelien vaikeroiva ääni,
hevosten hirnunta sekausi ihmisten kiljunaan; oli ryske ja räiske kuin
ukonpilven purkautessa. Tämän ensimmäisen häiriön kestäessä hyökkäsi
pivollinen rosvoja, jotka punaisista jakuistaan, valkoisista
housuistaan ja leveistä vöistään tunnettiin arnauteiksi, palankiinia
kohti ja sitten ajoi sitä edellään suurella voittohuudolla. Turhaa oli
Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä
takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan
hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö
näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata
kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui
yleensä hänen ympärillään.
Abdallah kuohui vihan vimmaa; hänen vierellään ja yhtä innoistuneena
kuin hänkään ratsasti Omar, joka vimmoissaan raasti vaatteitaan, --
Omar jonka intohimo oli saattanut unhottamaan tavallisen
varovaisuutensa ja joka nyt vaan ajatteli ryövättyä kultaansa.
-- Eteenpäin, veljeni, eteenpäin! huusi hän.
Kumpikin kokosi ratsastajansa tehdäkseen viimeisen yrityksen, kun
kuultiin vilkas ampuminen kunnaalta päin. Arnautit olivat pitäneet
tuumansa tietämättä mitään vanhasta Hafizista, joka nyt karkasi heitä
kohti ja armahtamatta ampui heitä kuoliaaksi.
Sittenkun tie näin oli raivattu, riensivät molemmat veljekset sitä
myöten, raajarikko etunenässä.
-- Hiljaa, poikani, huusi hän Abdallahille, säästä hevostasi, meillä on
hyvää aikaa.
-- Missä Leila on, eno! He veivät hänet, hän on hukassa.
-- Vanha narri, sanoi Omar, luuletko tuon rosvojoukon meitä odottavan?
Kaksikymmentä duroa sille joka ampuu dromedaarin!
Yksi beduiineista kohautti kiväärin silmänsä viereen, tähtäsi ja
laukasi, niin mahdollista kuin olikin että tappaisi nuot naiset.
Kameeli tupertui, lapaan ammuttuna, kenttään, kaataen samalla kalliin
kuormansa.
-- Oikein, nuori mies, sanoi raajarikko, pilkallisesti katsellen
beduiinia. Arnautit kiittävät sinua vielä kerta. Sinä päästät heidät
siitä ainoasta mikä esti heidän kulkemaan. Nyt vasta on sulttaanitar
hukassa.
Hafiz oli oikeassa. Rosvot keräysivät palankiinin ympärille, siitä
vedettiin ulos mustaan kaapuun puettu nainen. Abdallah tunsi sen
Leilaksi. Erään loistavasti puetun upseerin käskystä, muuan ratsastaja
otti naisen satulaansa ja ratsasti hänen kanssaan täyttä laukkaa
tiehensä.
Tämän nähtyänsä karkasi Jussufin poika kuin pilveä halkova kotka
vihollistaan kohti.
-- Koira, koiran poika, huusi hän upseerille, jos olet mies, niin näytä
meille kasvosi. Sitäkö varten sinulla on hevonen että pääsisit noin
hopusti pakenemaan?
Ja hän lähetti pistoolin laukauksen hänen jälkeensä.
-- Odotapa, juutalaisen poika, sanoi arnauti-kapteini, pyöräyttäen
hevosensa päin, miekkani janoo verta.
-- Eteenpäin, eteenpäin, ruutin pojat! huusi vanha Hafiz. Eteenpäin
lapseni! Ennen kuolema kuin häpeä! Eteenpäin! Ei luodit tapa. Mitä
Jumala tahtoo se tapahtuu, ja mitä hän ei tahdo se ei tapahdu.
Abdallah ja arnauti hyökkäsivät toisiaan vastaan kaikella hevostensa
nopeudella. Kapteini lensi kohti, sapeli toisessa ja pistooli toisessa
kädessä. Abdallahilla oli vaan tikari kädessä; hän oli eteenpäin
kallellaan ja melkein kokonansa hevosensa kaulan kätkössä. Vihollinen
ampui, mutta ei osannut. Hevoset töytäsivät toisiaan vasten, jalustimet
kävivät ristitysten, molemmat ratsastajat tarrasivat toisiaan
vyötäisiin. Mutta Abdallahilla oli hurjistuneen ja leijonan voima; hän
tarttui vihollistansa vyöhön, rutisti häntä kädellä hirmuisella ja
syöksi tikarin aina varteen asti hänen kurkkuunsa. Veri pursusi kuin
viini aukivihlaistusta säkistä; arnauti vavahteli muutamia kertoja ja
niin kaatui seljälleen satulaan. Abdallah veti hänet luoksensa ja
paiskasi hänet maahan, ikäänkuin kerrassa lyödäkseen hänet mäsäksi.
-- Se ainakaan ei juo enää, sanoi Hafiz, hypäten ratsailta paljastamaan
kuollutta.
Johtajan kuolema, beduiinien sapelit, jotka iskivät arnauteihin
niinkuin mehiläiset joiden pesä on ryöstetty, kameelin-ajajain kiljuna,
jotka nyt kivääri kädessä juoksivat tappotanterelle, ratkaisivat
voiton; arnauti-lauma katosi savun ja pölyn taaksi; ainoastaan
urhoollisimmat jäivät vielä vähäksi aikaa paikoilleen, muutamilla
laukauksilla suojellakseen peräytymistä, jota ei tohdittu häiritä.
Voitto oli kalliisti ostettu. Haavoitettuja oli useampia.
-- Kuinka, veljeni! sanoi Omar, tulta säihkyvin silmin, mekö jäämme
tänne siksi aikaa kun tuo rosvojoukko vie hempukkamme?
-- Eteenpäin, ystäväni, huusi Abdallah, vielä yksi ponnistus, meidän
täytyy pelastaa sulttaanitar.
-- Hän on täällä, huusi äänet useammat. Abdallah käännähti tuota pikaa
päin ja näki edessään Leilan, jota parastaikaa vedettiin tuosta kumoon
vierähtäneestä palankiinista ulos, verisenä ja likaisena, kasvot
kalpeina, hiukset hajallaan, ja tässä tilassa ihanampana kuin koskaan
ennen.
-- Pelasta minut, huusi hän, ojentaen kätensä häntä kohti, pelasta
minut! Sinä olet ainoa toivoni.
-- Kuka siis oli se jonka nuot hurtat veivät muassaan? kysyi Hafiz.
-- Se oli Kafur, sanoi Leila; se mieletön oli ottanut minun manttelini
ja käärinyt minut hänen kaapuunsa.
-- Olipa komea kepponen! sanoi nauraen eräs beduiini; nuot koirat ovat
luulleet apinaa naiseksi.
-- Heti matkaan, ystäväni, sanoi Mansurin poika, katsellen Leilaa
hehkuvin silmin. Lähtekäämme heti liikkeelle, voitto on meidän. Sitten
kääntyen Leilan puoleen, sanoi hän:
-- Älä itke tuota orjatyttöä; me kohta hankimme sinulle toisen sijaan.
Kahdellasadalla durolla minä saan Djeddahissa juuri samanlaisen, ja jos
hänet voin sinulle lahjoittaa, olen erinomaisen onnellinen.
-- Lähtekäämme matkaan, kivoittivat kameelin-ajajatkin. Arnauteja on
paljo ja he saattavat yöllä tulla meitä uudestaan hätyyttämään.
Hafiz katsahti Abdallahiin.
-- Kuinka, sanoi säälivä nuori päällikkö, jätämmekö neekerityttö-paran
noiden katalain käsiin?
-- Mitä kirjoitettu on se on kirjoitettu, vastasi Omar, joka oli
kyllästynyt tappelemaan. Olisiko viisaasti tehty, veljeni, että
panisimme sinun ja näiden urhoollisten moslemien hengen alttiiksi,
rientääksemme pakanaa pelastamaan, jonka sijaan ennen kahden päivän
kuluttua saatamme saada toisen? Meidän täytyy välttämättömästi lähteä
matkaan. Meitä odotetaan Taifissa. Aiotko luopua meistä juuri silloin
kun paraiten sinua tarvitsemme?
-- Abdallah, sanoi nuori nainen, luoden häneen kauniit silmänsä, älä
luovu minusta!
Jussufin poika laski kätensä sydäntään vasten, jonka hän tunsi
heltymistään heltyvän.
-- Ei, ei, huudahti hän vihdoin, ei tulla sitä sanomaan, että beduiini
on rikkonut sanansa. Jos minulle olis uskottu vaikka vaan kahvipakka,
en olis minä jättänyt sitä noiden varkaiden käsiin; ja minäkö jättäisin
heille Jumalan luoman olennon! Löytyykö täällä miehiä. Kuka tulee
kanssani?
Kaikki olivat ääneti. Vihdoin viimein astui yksi beni-ameureista
esille.
-- Meissä on kuusi haavoitettua, ja sulttaanitar on pelastettu. Me
olemme täyttäneet sitoumuksemme.
-- Kuulethan, poikani, sanoi raajarikko ivallisella äänellä; me kaksi
olemme täällä ainoat joilla on hulluin veri suonissamme. Lähtekäämme.
Jumalan avulla saamme lapsen pelastetuksi.
-- Hyvästi, veljeni, sanoi Abdallah, ojentaen kätensä Omarille; pidä
muukalaista tarkoin silmällä; jos et kahden päivän perästä näe minua
palanneena, niin sano sheriffille että tein velvollisuuteni. Sano
myöskin äitilleni ettei hänen tule murehtia minua.
Ja katsomatta kertaakaan taaksensa lähti Jussufin poika erämaahan
painumaan, Hafizin kanssa, joka päästi hänen kauhtanansa hakasista ja
sen sijaan heitti kameelin-ajajan karkean kaapun hänen hartiolleen.
-- Ei leijonan, vaan ketun nahkaa me nyt tarvitsemme, sanoi hän
nauraen.
Omar seurasi heitä silmillään, ja nähdessään heidän katoavan etäälle
ajatteli hän: Olisipa hyvä asia, jos eivät tulisikaan takaisin.
Sheriffi antaa minulle paremman hinnan kuin tämän nuoren hullupään. Ei
ole helppo soaista silmiä hulluilta, jotka eivät ota tuumitellakseen.
Ei, toista ovat semmoiset jotka aprikoivat ja harkitsevat; heitä käy
milloin tahansa ostaminen; heidän viisautensa antaa heidät meille aina
puolesta hinnasta.
Ratsastaessaan enon kanssa kuuli Abdallah takanansa kameelin-ajajain
kiljumisen ja liikkeelle lähtevän karavaanin jytäkän. Kaikesta mitä hän
rakasti hän nyt luopui tuon tuntemattoman lapsen tähden. Useammin kuin
kerran tahtoi hän silmätä taaksensa, mutta ei rohjennut kestää enon
katsantoa, joka, pitäen häntä alinomaa silmällä, näytti näkevän hänen
sielunsa pohjaan asti. Viimeisen rymyn kadottua tuolla etäällä,
Abdallah vasten tahtoansa seisahtui. Harama kääntyi taapäin turpa
koholla, ikäänkuin rientääkseen takaisin ystäväinsä luoksi. Hafiz laski
kätensä nuorukaisen olalle ja sanoi: "Poikani, tiesi on edessäsi."