Kafur.
Karavaanin olo kaupungissa ei tullut olemaan pitkällinen; tuo naisorjaa
kuljettava priki oli jo tullut päivällä ennen, ja Omar halusi hartaasti
olla kohta tervennä jälleen Djeddahissa. Kameelien saatua tarpeeksi
asti levähtää lähdettiin taas erämaata kohti.
Sulttaanitar oli satamasta noudettava, yksi laivan veneistä pantiin
ulos ja toi maihin kaksi suuriin mustiin silkkikaapuihin[28]
peittäytynyttä naista. Heidän kasvonsa olivat, paitse silmiä, peitetyt
pitkällä valkoisella musliini-hunnulla,[29] joka ulottui jalkoihin
asti. Omar kumarsi kunnioittavasti näille naisille ja vei heidät
odottaviin ajoneuvoihin. Abdallahin antamalle merkille paneusi
dromedaari polvilleen, toinen naisista nousi verkalleen palankiiniin ja
kävi sievästi istumaan, vetäen kaapunsa pitkät poimut likemmä
ympärilleen; toinen läheni yhtä arvollisesti, mutta ei aikaakaan kun
kiskasi kaapunsa ja huntunsa päältään, nakkasi ne Mansurin pojan pään
päälle ja kääräsi musliinihuivin useampia kertoja hänen kasvoilleen,
ikäänkuin tupehuttaaksensa häntä; sitten laski hän toisen jalkansa
dromedaarin kaulalle, hyppäsi keveästi kuin kissa palankiiniin ja
irmasteli sieltä oikein naurattavasti noille ällistyneille
beduiineille, nauraen kaiken ajan täyttä kurkkua.
-- Kafur, sinun pitää saada selkääsi, huusi hunnulla peitetty nainen,
jonka oli vaikea pysyä totisena. Mutta Kafur ei uskonut valtiattarensa
uhkauksia. Pää kenossa ja kädet kupeissa odotti hän Omaria jälleen
näkyväksi, pistääkseen kielensä hänelle ulos.
Kun Mansurin poika vihdoin viimein oli päässyt ulos tuosta
silkkiläjästä johon hänet oli peitetty ja nyt tulisen vihaisena nosti
silmänsä häntä loukanneesen olentoon, hämmästyi hän suuresti nähdessään
beduiinien ja muuten niin vakaisen Abdallahinkin eivän voivan olla
suutansa nauruun vetämättä; kaikki kohauttelivat hartioitaan, viitaten
hänen viholliseensa.
Se oli lapsi, neekeri-tyttö, oikein lumoavasti ruman-näköinen. Pyöreät
kasvot, pienet silmät joista tuskin näki valkeaisen, lättänenä joka
katosi korkeiden poskipäiden lomaan, isot sieramet joista hopeasormus
rippui aina suun alapuolelle asti, suunnattomat huulet, hampaat valkeat
kuin koiranpenikan, siniseksi maalattu leuka, -- tämmöinen oli tämän
nuoren naisen ei juuri erittäin viehättävä muoto. Hänen rumuutensa
enentämiseksi häneen oli yleensä hohtokiviä istutettu, kuin
epäjumalankuvaan. Päässä törötti hänellä papukaijan sulista tehty
tupsu. Paksu villatukka, joka peitti hänen otsaansa, oli jaettu pieniin
sekiineillä reunustettuihin palmikkoihin; hänen korviinsa, jotka
olivat, kuin seula, reikiin pistellyt, oli ripustettu kaiken-kokoisia
ja muotoisia renkaita; viidenkertaiset ketjut sinisestä emallista
kiilsivät hänen rintansa päällä; seitsemän tahi kahdeksan rannerengasta
koralleista, ambrasta ja lävellisistä kultateoksista peitti hänen
käsivarsiaan kalvosimesta aina kyynärpäähän asti; vielä lopuksi oli
hänellä kummassakin sääressä suunnaton hopearengas. Tämmöinen oli
Kafur, valtiattarensa, ihanan Leilan, silmäterä.
Kaikki on kouhoille luvallista; he ovat taivaan lemmikkejä, heidän
sielunsa on taivaassa sillä aikaa kun heidän ruumiinsa jutustaa pitkin
maata; paitse Omaria, joka vihasi häntä, olikin koko karavaani
ystävystynyt tähän neekerityttöraiskaan. Silminnähtävää oli ettei
hänellä ollut täyttä järkeä; hän lorusi ja nauroi ehtimiseen, hänen
sanansa eivät säästäneet ketään ja hänen ajatuksensa olivat
mielipuolen.
Niin esim. katseli hän kotvan aikaa Mansurin poikaa, kun tämä, orjat
ympärillään ja verkasti vedellen persialaisen tupakin savua kalliista
jasmiini-piipusta, selkäkenossa ratsasti hevos-aasillaan ihan
palankiinin vierellä. Yksi orjista, joka oli pakannut piipun kovin
lujaan, sai korvapuustin isännältään.
-- Valtijatar, huudahti Kafur, näetkö ukkoa tuossa joka nekosasti
ojentaa jalkojaan pitkiin tohveleihinsa ja porautuu tyynyyn alas? Hän
varmaan on juutalainen; varo visusti, valtijatar: durosta hän möisi
meidät.
Leila nauroi, mutta Omar nousi vimmaan ja iski uhkaavan katsauksen
tyttöön. Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain,
ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus?
Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua?
Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin
kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki
ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä. Hänen kaapunsa pitkät
poimut liehuivat sinne tänne, hänen vyöllänsä kiilsivät hänen
pistoolinsa kirjotaotut perät ja hänen kandjarinsa hopeakahva, hänen
kasvojaan varjoava keltapunainen silkkihuivi enensi hänen silmäinsä
tulisuutta. Kuinka uljas hän oli! Kaikkein sydämet riensivät häntä
kohtaamaan. Yksin hevonenkin näytti olevan mielissään saamasta kantaa
tämmöistä isäntää. Hamama pystytteli sieviä korviaan, nakkeli
käärmeenpäätänsä ja päristeli tulta suurista sieramistaan; nähdessäsi
hänen nelistä karkaavan, pyörähtävän toisaalle, seisahtuvan äkisti ja
taas uudestaan karkaavan, olisit sanonut että ratsastajalla ja
hevosella oli sama tahto. Kun Jussufin poika pidättyi palankiinin
vierelle, eräs kameelin-ajaja ei malttanut olla sanomatta Kafurille:
-- Katsos, lapsi. Sinun paksuissa egyptiläisissäsikö vai Magrebissasiko
tapaa tuollaisen jalouden ja tuollaisen sulon?
-- Katsopas, valtijatar, sanoi Kafur, kallistuen eteenpäin dromedaarin
kaulalle, katsopas tuota komeata pukua, tuota pönäkkää ryhtiä, noita
huipistettuja kynsiä, noita maahan luotuja silmiä. Kaunis lintu, etkö
tahdokaan meihin katsoa? Ah, se onkin vaan valepuvussa oleva nainen, se
on heimokunnan ruusu! Kameelin-ajaja, käske hänen istua meidän
luoksemme, hän kuuluukin tänne.
-- Tahdotko olla vaiti, pakana! sanoi Abdallah, jolta kärsiväisyys
loppui; pitääkö välttämättömästi pistää rengas suusi läpi, ennenkuin
saadaan käärmeellinen kielesi yhdessä kohti pysymään?
-- Se on nainen, sanoi Kafur, suureen nauruun remahtaen; mies ei kosta
herjauksilla. Tulepa tänne; naiset ovat luodut rakastamaan toisiansa.
Sinä olet kaunis, minä olen myös, mutta valtijattareni on kauniin
meistä kaikista kolmesta. Katsopa vaan!
Silmä on ajatusta nopeampi. Abdallah nosti silmänsä palankiiniin, Kafur
vetäsi kiivaasti emäntänsä hunnun luoksensa, säikähtynyt Leila nakkasi
päätään taapäin, huntu repesi kahtia, ja kaapu putosi hänen
hartioiltaan. Leila kiljasi, pani toisen kätensä kasvoinsa eteen ja
antoi toisella muutamia keveitä läpsäyksiä Kafurille, joka alkoi
katkerasti itkeä nyyhkyttää. Kaikkityyni tapahtui silmänräpäyksessä.
-- Kuinka tuo nainen on kaunis! ajatteli Mansurin poika; hänestä täytyy
tulla minun omani.
-- Kunnia olkoon hänelle joka on luonut hänet ja luonut hänet noin
täydelliseksi! sanoi Jussufin poika itsekseen.
Kukapa saattanee sanoa kuinka paljo riemua tahi mielikarvautta mahtuu
yhteen silmänräpäykseen? Kukapa osannee selittää kuinka nuot kasvot,
jotka vaan olivat vilahtaneet Abdallahille, saattivat tunkea aina hänen
sielunsa sisimpään pohjaan? Karavaani marssi marssimistaan, mutta
beduiini jäi liikkumattomaksi yhteen kohti. Leila oli piiloutunut
kaapuunsa, ja yhtähyvin näki Jussufin poika edessään naisen, joka
hymyili hänelle. Hän ummisti silmänsä, mutta näki yhtähyvin otsan
valkoisen kuin elehvantin-luu, posket punaiset kuin tulppaani, tukan
mustemman kuin muskus ja gasellinkaulalle rippuvaisen, niinkuin
daadelipalmun kultaisista rypäistä raskas oksa painuu maata kohti.
Kaksi huulta, tulipunaista, aukesi hänen nimeänsä huutamaan, kaksi
suurta silmää katseli häntä, kaksi silmää jotka heloittivat kiillolla
ihanammalla kuin kasteenpisaran. Abdallah tunsi sydäntänsä viehättävän;
hän pani kätensä kasvoinsa eteen.
Matkue edistyi tällä aikaa yhä, ja vanha Hafiz, joka ratsasti
viimeisessä rivissä, näki kohta sisarenpoikansa olevan hänen
vierellään. Hämmästyneenä nuoren päällysmiehen puhumattomuudesta ja
liikkumattomuudesta, hän hiljaa kosketti hänen käsivarttansa ja sanoi:
-- Poikani, jotain on tapahtunut? Eikö niin? Abdallah hypähti, niinkuin
se joka yhtäkkiä havahtuu unta näkemästä.
-- On, enoseni, sanoi hän alakuloisella äänellä.
-- Vihollinen on täällä, huudahti nilkku; oletko nähnyt hänet? Kiitetty
olkoon Jumala, ruuti saa siis puhua!
-- Ei mikään vihollinen uhkaa meitä, vaara tulee toiselta taholta.
-- Miten siis on laitasi, poikani? jatkoi vanhus levotonna; oletko
kipeä? Oletko kuumeessa? Tiedäthän että olen lääkäri.
-- Ei se ole sitä, vastasi Abdallah; ensi leväyspaikalla sanon kaikki.
-- Sinä säikytät minua, sanoi Hafiz; jos ei vaara eikä kuume tee sinua
levottomaksi, häiritseekö joku turmiollinen intohimo rauhaa sielussasi?
Ole, poikani, varuillasi! Jumalan avulla kukistetaan uhkamieliset,
Jumalan avulla voitetaan kuume; on vaan yksi vihollinen jota vastaan
ollaan kokonansa turvattomat, ja se vihollinen on meidän oma sydämemme.