Karavaani.
Jo samana iltana oli kaikki lähdöksi valmiina: vesisäkit täytettynä,
eväs pantuna, rehutukot luettuna, hihnat tarkastettuna. Abdallah
valitsi luotettavimmat kameelit ja uskollisimmat kuljettajat. Paitse
näitä valitsi hän kaksitoista nuorta miestä, kaikki urheita tovereita
ja tiettävästi rohkeita, joiden mielestä vaivassa ja vaarassa oli
jotain houkuttelevaista. Kukapa ei olis isoillut saamasta seurata
Jussufin poikaa? Hänen katsantonsa vaati kunnioitusta, hänen sanansa
valtasivat sydämen. Miekka aina paljastettuna ja käsi aina avoinna, hän
oli uljahin johtajista ja herttaisin ystävistä. Hänen rinnallaan olo
tuntui yhtä turvalliselta kuin haukasta pilvissä tahi vainajasta
haudassa. Hafiz ei sinä yönä uinahtanutkaan. Puhdistaa kiväärejä,
koetella ruutia, valaa luoteja, hioa miekkoja ja väkipuukkoja, se oli
työtä hänen mieleistään, huvitusta jota hän ei aikonut toiselle
luovuttaa.
Niin pian kuin tähdet alkoivat vaaleta lähti karavaani astumaan,
Abdallah etunenässä ja Omar hänen vierellään, Hafiz viimeisessä rivissä
pitävä kaikkea silmällä ja, sen mukaan kuin tarvittiin, virkkava sanan
nuhteeksi tahi kehoitukseksi. Kameelit astuivat verkasti jäljetysten,
laulelevat ajajat takana. Lauman keskellä astui uljaasti komea,
pitkästä, sievämuotoisesta päästänsä merkillinen dromedaari Oman-rotua,
kullalla, silkkivaatteella ja loistavilla sulilla yleensä koristettuna
se kantoi palankiinia, prokaatilla ja sametilla vaatehdittua: tämä oli
tuon uuden lemmetyisen ajoneuvot. Kahdentoista oivallisilla hevosilla
ratsastavan matkakumppanin hopeoitetut miekat, kirjotaotut aseet ja
kullalla kirjaillut abajat[26] välkkyivät aamu-auringossa. Sitten tuli
Abdallahin ratsutamma, jota orja kuljetti. Kauniimpaa juoksijaa kuin
tämä oli tuskin lienee. Se oli heimokunnan uljuus ja kaikkein
beduiinien kateus ja tuska. Sitä kutsuttiin _Hamamaksi_;[27] se oli
valkoinen, masea ja nopea kuin tuo metsien ruhtinatar.
Abdallah, halvan kameelin-ajajan puvussa ja pitkällä rautakärkisellä
sauvalla varustettuna, kulki jalan Omarin hevos-aasin rinnalla.
Vielä oltiin ystäväin luona, ei mitään ollut pelkäämistä ja molemmat
veljekset taisivat huoleti puhella menneistä ajoista. Mutta kun
auringon säteet alkoivat pystysuoraan iskeä ja paahtava ilma
raukasi sekä ihmisiä että eläimiä, meni Jussufin poika etummaisen
kameelin-ajajan rinnalle ja lauloi verkallisella ja juhlallisella
äänellä yhden noita aavikon hymnejä jotka keventävät matkan
yksimuotoisuutta:
Suur' on vaan Jumala!
Mi käsi maata täristää?
Ken ukon-nuolen lähettää?
Ken hiedan antaa tupruta?
Ken lähteen käskee lorista?
Mi on hän nimeltä?
Myrsky riehuva siihen vastaa:
Suur' on vaan Jumala!
Suur' on vaan Jumala!
Ken merta syvää vyöryttää?
Ken pilvillä juottaa auringon?
Ken rantaa aallolla nuolettaa?
Mi on hän nimeltä?
Rientävä tuulonen laineelle kuiskii:
Suur' on vaan Jumala!
Mikä ihmeellinen voima jumalallisessa nimessä! Tämän ylistysveisun
kuuluessa eläinkin unhotti uupumuksensa ja astui lujin askelin,
kameelin-ajaja nosti alaslasketun päänsä, kaikki virkistyivät noista
sanoista kuin kirkkaasta lähteensilmästä. Sielun voima on ruumiin
voima, ja sielun ainoa voima on Jumalassa.
Näin kului ensimmäinen päivä. Päivällä sen jälkeen käytiin muutamiin
varokeinoihin: Hafiz meni ennakolta vakoilijaksi, heti kuun noustua
lähdettiin matkaan, suurinta hiljaisuutta vaarinotettiin, kulkemasta
herjettiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, mutta ei ketään nähty.
Seuraavat päivät menivät yhtä rauhallisesti, ja yhdeksäntenä päivänä
illalla saatiin vihdoin Yamhon muurit ja torni näkyviin.