Molemmat veljekset.
Kolme asiata silmää ihastuttavat: loriseva vesi, tuore vihannus ja
kaunis nainen. Halima huomasi mitä puuttui tässä näin hyvästi
kastellussa puutarhassa. Hän sanoi yhä tuotuostakin pojalleen, että
mies ei saa antaa isänsä nimen kuolla, mutta Abdallah ei kuunnellut
häntä; naida, sitä hän vähimmin kaikesta ajatteli. Hänen ajatuksensa
olivat toisaalla. Hän katseli alinomaa tuota vähäistä vaskilehteä, ja
alinomaa kysyi hän itsekseen, millä uroteolla, millä hyveellä hän
saattais Jumalalle kelvata ja häneltä saada tuon ainoan jota hän
pyyteli. Ihmisen sydämeen kahta intohimoa ei mahdu yhtä aikaa.
Muuanna iltana kun vanha Hafiz tuli sisarelleen avuksi ja ponnisti
kaikkea kaunopuheisuuttansa saadakseen tuon hillittömän varsan ottamaan
suitset suuhunsa, kuultiin pyssynlaukauksia etäältä. Se oli merkki että
karavaani läheni. Abdallah nousi heti ylös mennäkseen kohtaamaan
matkustajia, jättäen Haliman lohduttomaksi ja Hafiz-paran
nulostuneeksi.
Hän tuli kohta takaisin tuoden muassaan telttiin erään vielä nuoren,
mutta jo jokseenkin ruumiikkaan miehen. Muukalainen tervehti
raajarikkoa ja sen sisarta, tarkasti katsellen heitä. Sitten loi hän
pienet tirkistelevät silmänsä beduiiniin ja sanoi:
-- Eikö tämä ole beni-ameurien heimokunta, ja enkö ole nyt Abdallahin,
Jussufin pojan, luona?
-- Abdallah se on jolla on kunnia ottaa sinua vastaan matalan kattonsa
alla, vastasi nuori mies; kaikki mitä täällä on, on sinun, herrani.
-- Kuinka! huudahti vastatullut, onko siis kymmenen vuoden poissa-olo
niin muuttanut minut, että olen muukalainen tässä teltissä? Onko
Abdallah unhottanut veljensä? Yksikö poika äitilläni nyt vaan onkin?
Suuri ilo nousi kun näin pitkällisen eron perästä jälleen nähtiin
toisensa. Abdallah ei saanut kylläänsä Omaria syleilemästä; Halima
liikkui toisen poikansa luota toisen luoksi; Hafiz sanoi hiljaa
itsekseen, että ihminen on häjy eläin. Luulla Mansurin poikaa
kiittämättömäksi, se oli rikos, ja kuinka monasti tämä vanha paimen oli
tehnyt hänensä tähän rikokseen vikapääksi!
Atrioittua ja piiput esiin kannettua, otti Omar pulmaksensa,
lämpöisesti likistäen veljensä kättä.
-- Kuinka onnellinen olen kun näen sinut, sanoi hän, ja sitä
onnellisempi kuin tulen sinulle erästä hyvää tekoa tekemään.
-- Puhu, veljeni, sanoi Jussufin poika. Koska minulla ei ole mitään
toivottavaa eikä peljättävää keneltään muulta kuin Jumalalta, niin en
tiedä minkä hyvän sinä voisit tehdä minulle; mutta vaara lähenee meitä
monasti huomaamattamme, eikä voi mikään olla ystävän silmän veroinen.
-- Tässä ei ole puhe vaarasta, vaan onnesta, vastasi Mansurin poika.
Kuulesta mikä minut on tänne saattanut. Minä tulen Taifista, jonne
suur-sheriffi käsketti minut. "Omar, sanoi hän minulle, minä tiedän
että sinä olet rikkahin, ja viisahin Djeddahin kauppamiehistä; sinä
olet tunnettu aavikoilla; ei ole yhtään heimokuntaa joka ei kunnioita
nimeäsi ja joka, nähtyänsä sinettisi, ei ole altis varustamaan sinua
kameeleilla tavaroidesi kuljetukseen ja urhoollisilla miehillä niitä
suojelemaan. Minäkin suuresti kunnioitan sinua, ja antaakseni sinulle
todistuksen siitä olen minä käskettänyt sinut luokseni."
-- Minä kumarsin nöyrimmästi, odottaen että saisin kuulla sheriffin
tahdon. Hän siveli kotvan partaansa ennenkuin jatkoi:
"Egyptin pasha," sanoi hän viimein, niinkuin se joka ei tiedä aikooko
puhua vai olla puhumatta, "Egyptin pasha, joka pitää minun ystävyyteni
yhtä suuressa arvossa kuin minä pidän hänen, lähettää minulle
nais-orjan, josta tulee minun vaimolani kaunistus ja jota minun,
kunnioituksesta sitä kättä kohtaan joka hänet on valinnut, ei käy
muuksi kuin lailliseksi vaimokseni vastaanottaminen. Pasha tahtoo
minulle kunniata osoittaa; minä otan sen kiitollisuudella vastaan,
vaikka olen vanha ja minun iälläni, olletikin kun minulla jo on vaimo
jota rakastan, kenties olis viisahimmasti tehty etten antaisi
kotorauhaani häiriön alttiiksi. Mutta puheen-alainen nais-orja ei ole
täällä, ja juuri saadakseni hänet tänne tuoduksi minä tarvitsen sinun
viisauttasi ja kekseliäisyyttäsi. Hänen ei sovi Djeddahissa maihin
nousta, siellä vallitsee turkkilainen; muuta neuvoa ei siis ole kuin
että hän tulee maihin Yambossa, joka on minun alueellani. Yambosta
Taifiin matka on pitkä. Aavikko vilisee kuljeksivia joukkioita ja
kopeita heimokuntia, jotka välistä eivät tahdo tunnustaa minun
ylivaltaani. Lähteä sotaan heitä vastaan ei sovi tätä nykyä tuumiini;
toiselta puolen ei sovi myöskään arvoisuuteeni että annan itseni
loukkaukselle alttiiksi. Sentähden tarvitsisin viisasta ja kekseliästä
miestä, joka omissa asioissaan lähtisi Yamboon. Se matkustus sinun on
helppo tehdä eikä sitä kukaan pidä minään kummana. Mikä on siis
luonnollisempaa kuin että sinä lähdet sinne tähdellistä laivanlastia
vastaanottamaan. Ja kukapa sinua, halpaa kauppiasta, ahdistaisikaan,
maassa jossa sinulla on niin suuret apukeinot ja niin paljo ystäviä?"
Nämät olivat sheriffin sanat. Minä tahdoin poistella tätä vaarallista
suosion osoitusta, mutta valtija loi minuun hirveän silmäyksen.
Ruhtinaan viha on sama kuin leijonan kiljuna; härsyttää häntä on syöstä
itsensä perikatoon. Minä myönnyin siis siihen mitä en kieltää voinut.
"Ruhtinas oikeauskoisten," vastasin minä, "se on tosi että Jumala on
siunannut ahkeroimiseni ja että minulla on muutamia ystäviä erämaassa.
Komenna ja minä tottelen."
-- En tahdokaan sen enempää tietää, sanoi Abdallah, siinä on vaaroja
ylenkatsottavana ja kunniata voitettavana.
-- Senpä tähden olenkin etupäässä sinut etsinyt, jatkoi Mansurin poika.
Kenellepä antaisinkaan osan tässä kunniarikkaassa yrityksessä, jollen
sinulle, veikkoseni, urhoollisten urhoollisimmalle, jollen viisaalle ja
mielevälle Hafiz'ille, jollen urheille tovereillesi? Beduiinit tien
varrella Yamboon eivät ole milloinkaan nähneet minua, he tuntevat vaan
minun nimeni, ja muutenkin saattais hyvin helposti tapahtua että he,
sen sijaan että suojelisivat matkuettani, rupeaisivat sitä ryöstämään,
niinkuin monasti ennenkin on tapahtunut. Mutta jos sinä väkesi kanssa
olet muassamme, he kyllä miettivät ennenkuin mitään tekevät. Rupea sinä
siis tämän yrityksen johtajaksi ja ota siitä kaikki kunnia. Niinkuin
näet minä puhun julkisuoraan. Minä olen vaan kauppias, mutta sinä
viisaan neuvonpidon ja toimeenpanon mies. Erämaassa minua hoetaan
rikkaaksi ja minun kultaani halutaan: tämä maine on enemmin vaara kuin
suojelus; sinua taas kunnioitetaan ja peljätään. Nimi Jussufin poika on
mahti, ja sinä olet yksinäsi miltei kuin kokonainen armeija. Ilman
sinua en voi mitään; sinun kanssasi olen varma että onnistun tässä
seikkailuksessa jossa panen pääni alttiiksi. Olenko väärin tehnyt että
olen apuusi luottanut?
-- Et, sanoi Abdallah, me olemme samain vitjain renkaita. Voi sitä joka
sen rohkenee rikkoa! Me lähdemme huomenna matkaan ja tapahtukoon mitä
ikänä, niin minut näet vierelläsi. Veli on saatu pahain päiväin
varalle.