KYMMENES LUKU.

Vaskilehti.

Ei ollut mikään vaikeus saada ostaa se maatilkkunen jossa

pyhiinvaeltajan tarkka silmä oli lähteen-suonen aavistanut; muutamilla

tynnyrin-aloilla hedelmätöntä hietamaata ei ole paljo arvoa aavikolla;

kahdessakymmenessä durossa, jotka Halima useita vuosia tätä ennen oli

saanut Mansurilta ja joita hän oli huolellisesti vanhassa kiviruukussa

tallehtinut, oli enempi kuin Abdallah ostoon tarvitsikaan. Hafiz, aina

varuisa, pani semmoisen puheen kulkemaan että hän tälle paikalle aikoi

rakentaa suojuksen karjalleen, ja vei sinne jo samana päivänä ison

kasan kuivia oksia, tällä peittääkseen kaikkein silmiltä sen

salamielisen työn joka nyt oli aloitettava.

Joka paikassa missä on naisia ja lapsia ollaan uteliaat ja on asioita

kerrottavana; niinpä oli kohta nytkin yleisenä puheen-aineena

heimokunnassa, että Hafiz ja hänen sisarenpoikansa öillä kävivät

aarteita maasta kaivamassa. Eikä puuttunut pilkkapuheitakaan

ilvehtijöiltä, kun nämät iltasilla, käydessään karjoja juottamassa,

kulkivat noiden hiedassa yleensä olevain ystäväin ohitse. -- Mikä tuo

on? kysyttiin; sakaaliko (koirasusi), pesäänsä kätkeytynyt? Dervishikö,

joka kaivaa hänelleen kammiota? Vanhusko, joka luo hautaansa? -- Ei,

vastasivat toiset, he ovat velhoja, jotka kaivavat reikää päästäkseen

siitä helvettiin alas. -- Oh, sitä varten heidän ei tarvitse heitänsä

vaivata, huusivat taas toiset; pian he sinne ilmankin pääsevät. Ja

toiset nauramaan ja pilkkaa tekemään! Ei ole vielä onnistunut keksiä

suitsia semmoisia joilla tietämättömäin ja kateellisten suut

hillittäisiin.

Enemmän kuin kuukauden ajan kaivoi Abdallah ja hänen enonsa innolla

mitä kiihkeimmällä, mutta eipä työ sittenkään edistynyt; hietaseinät

lohkeilivat alinomaa ja yö hävitti päivän työn. Halima oli ensimmäinen

jolta kärsiväisyys loppui; hän soimasi veljeään myöntymästä lapsen

mielettömyyteen. Hafizikin kävi vähitellen pahoille mielin, tunnusti

sisaren moitteet oikeiksi ja luopui yrityksestä. "Jumala minua

heikkoudestani rangaiskoon. Se oli suuri vika minulta että kuuntelin

tuota heittiötä ja petturia, joka lystikseen teki meille tämän

kepposen. Sopiko muuta odottaakaan noilta profeetan ja totuuden

ikuisilta vihollisilta!"

Abdallah yksinään ei hätäillyt. "Jumala on minun todistajani," oli

hänen tapansa sanoa, "että teen tätä työtä kansani hyväksi enkä vaan

omaksi hyväkseni. Jos työni menee hukkaan, mitäpä vaivoistani! Jos taas

onnistuu, mitäpä siitä kuinka kanan olen työtä tehnyt?" Hän käytti koko

kuukauden ajan laudoittaaksensa kaivoa ettei hieta vierisi, ja kerta

siltä kohdalta turvattuna ryhtyi hän uudestaan kaivamaan innolla

suuremmalla kuin koskaan ennen.

Viidentenätoista päivänä kolmannessa kuukaudessa tahtoi Hafiz, Haliman

kehoituksesta, viimeisen kerran koettaa saattaa mielelle tuota

jurripäätä sisarenpoikaa, joka oli niin mieletön että toivoi, vaikka

hänen enonsa oli hänellä noin kauniina esimerkkinä viisaudessa ja

kieltäymyksessä. Pitää puhetta Abdallahille ei ollut mikään helppo asia;

kaivo oli jo edistynyt kolmekymmentä kyynärää syvälle ja työntekijä oli

kaivon pohjalla. Hafiz paneusi pitkäkseen maahan, pani kasvonsa ihan

kaivon suulle ja huusi niin kovasti kuin jaksoi:

-- Hullupää, hevos-aasia äkäisempi, oletko siis suoraan vannonut

tahtovasi haudata itses tähän lemmon kuoppaan?

-- Eno, vastasi Abdallah, äänellä kuin manalasta, koska olet siellä

ylähällä, niin tee minulle se hyvä että lapat köyden ylös ja tyhjennät

vasuni; työ käypi minulta siten joutuisammin.

-- Onneton, vastasi Hafiz äänellä yhtä vihaisella kuin sääliväisellä,

oletko siis unhottanut ne opetukset joita annoin sinulle lapsuudessasi?

Niinkö vähän kunnioitat äitiäsi ja minua että tahdot pahentaa mielemme?

Etkö muista noita kauniita sanoja koraanissa: "Jotka sydämensä

varjelevat ahneudelta, tulevat onnellisiksi?" Luuletko...

-- Eno, eno! huusi Abdallah yhtäkkiä, jalkani tuntuvat märjältä, vettä

tulee, minä kuulen sen. Auta! Hilaa vasu ylös, muuten olen hukassa'

Hafiz tarttui silmänräpäyksessä köyteen käsin ja nyt tarvitsi hän

kaiken käsivoimansa, sillä vaikka hän ponnisti kaikkia voimiaan, oli

hänen sisarenpoikansa, päivänvaloon tultuansa, yleensä mudalla

peitettynä, tunnottomana ja miltei tukehuksissa. Vesi kohisi ja

pulppusi kaivossa. Toinnuttuansa Abdallah kuunteli ihastuksella tuota

yhä kovemmaksi käypää kohinata. Hänen sydämensä sykytti ankarasti.

Hafizilla oli kyynelet silmissä. Yhtäkkiä herkesi pauhina, nilkku

vanhus viritti valkean kouralliseen kuivia ruohoja, nakkasi sen kaivoon

ja näki sen valossa, ei täyttä kymmentä jalkamittaa maanpinnasta,

porehtivan, kirkkaasti kiiluvan vesipeilin. Laskea ruukku alas ja

nostaa se jälleen oli tuokion teko. Vesi oli suolatonta. Abdallah

heittäysi hiedikolle, kasvot maata vasten; eno teki samaten, mutta

syleili ylösnoustuaan sisarenpoikaansa ja pyysi anteeksi.

Tunnin perästä tämän jälkeen olivat beduiinit, huolimatta puolenpäivän

helteestä, jo asettaneet kaivolle nostolaitoksen rattaineen ja

ämpärineen. Kaksi härkää väänsi sitä ja kitisevä _sakieh_ valutti vettä

runsaasti tuolle kellastuneelle nurmelle, antaen maalle keväimen

vihannan jälleen.

Illan tultua ei enää mentykään vanhalle juottopaikalle. Paimenet ja

karjat seisahtuivat kaivolle. Ne, jotka päivällä ennen olivat tehneet

pilkkaa Abdallahista, nyt eivät osanneet kyllin häntä kiittää. "Emmekö

aina tuota sanoneet?" vanhukset lausuivat. "Onnellinen se äiti jolla on

tuommoinen poika!" naiset sanoivat. "Onnellinen se nainen josta kerran

tulee tuon urhoollisen ja komean nuorukaisen vaimo!" ajatteli nuoret

tytöt. Ja kaikki lisäsivät: "Siunatut olkoot Jumalan palvelija ja hänen

lapsensa kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Heimokunnan kokoontuneena ollessa täytti Jussufin poika ruukun tällä

vedellä, joka oli yhtä kirkasta ja raikasta kuin Zem-Zem[24] kaivon, ja

ojensi sen ensiksi äitilleen juoda; sitten kävi se vuoroon kaikilla

heimokunnan jäsenillä; Abdallah itse joi viimeiseksi.

Viedessään ruukun suullensa ja nostaessaan vähän ylös sitä

tyhjentääkseen, tunsi hän jotain kylmää huulillaan: se oli vähäinen,

veden muassa tullut metalli-lehti.

-- Mikä tämä on, eno? kysyi hän Hafizilta; saattaako vaski piillä noin

syvällä maassa?

-- Oi poikani, huudahti vanhus, varo visusti tätä lehteä; se on

kallihin aarteista. Jumala lähettää sen sinulle palkinnoksi

rohkeudestasi ja työstäsi. Etkö näe että se on apilanlehti? Itse maa

avautuu lähettääkseen sinulle sisimmistä kätköistään tämän paratiisin

yrtin. Kaikki on näkynyt olevan totta mitä kunnon Israelita meille

sanoi. Toivo, poikani, toivo! Kunnia olkoon Jumalalle, ainoalle,

verrattomalle, kaikkivaltiaalle! Hän yksinään on suuri.

Abdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomus · 第 17 / 43 题