Vaskilehti.
Ei ollut mikään vaikeus saada ostaa se maatilkkunen jossa
pyhiinvaeltajan tarkka silmä oli lähteen-suonen aavistanut; muutamilla
tynnyrin-aloilla hedelmätöntä hietamaata ei ole paljo arvoa aavikolla;
kahdessakymmenessä durossa, jotka Halima useita vuosia tätä ennen oli
saanut Mansurilta ja joita hän oli huolellisesti vanhassa kiviruukussa
tallehtinut, oli enempi kuin Abdallah ostoon tarvitsikaan. Hafiz, aina
varuisa, pani semmoisen puheen kulkemaan että hän tälle paikalle aikoi
rakentaa suojuksen karjalleen, ja vei sinne jo samana päivänä ison
kasan kuivia oksia, tällä peittääkseen kaikkein silmiltä sen
salamielisen työn joka nyt oli aloitettava.
Joka paikassa missä on naisia ja lapsia ollaan uteliaat ja on asioita
kerrottavana; niinpä oli kohta nytkin yleisenä puheen-aineena
heimokunnassa, että Hafiz ja hänen sisarenpoikansa öillä kävivät
aarteita maasta kaivamassa. Eikä puuttunut pilkkapuheitakaan
ilvehtijöiltä, kun nämät iltasilla, käydessään karjoja juottamassa,
kulkivat noiden hiedassa yleensä olevain ystäväin ohitse. -- Mikä tuo
on? kysyttiin; sakaaliko (koirasusi), pesäänsä kätkeytynyt? Dervishikö,
joka kaivaa hänelleen kammiota? Vanhusko, joka luo hautaansa? -- Ei,
vastasivat toiset, he ovat velhoja, jotka kaivavat reikää päästäkseen
siitä helvettiin alas. -- Oh, sitä varten heidän ei tarvitse heitänsä
vaivata, huusivat taas toiset; pian he sinne ilmankin pääsevät. Ja
toiset nauramaan ja pilkkaa tekemään! Ei ole vielä onnistunut keksiä
suitsia semmoisia joilla tietämättömäin ja kateellisten suut
hillittäisiin.
Enemmän kuin kuukauden ajan kaivoi Abdallah ja hänen enonsa innolla
mitä kiihkeimmällä, mutta eipä työ sittenkään edistynyt; hietaseinät
lohkeilivat alinomaa ja yö hävitti päivän työn. Halima oli ensimmäinen
jolta kärsiväisyys loppui; hän soimasi veljeään myöntymästä lapsen
mielettömyyteen. Hafizikin kävi vähitellen pahoille mielin, tunnusti
sisaren moitteet oikeiksi ja luopui yrityksestä. "Jumala minua
heikkoudestani rangaiskoon. Se oli suuri vika minulta että kuuntelin
tuota heittiötä ja petturia, joka lystikseen teki meille tämän
kepposen. Sopiko muuta odottaakaan noilta profeetan ja totuuden
ikuisilta vihollisilta!"
Abdallah yksinään ei hätäillyt. "Jumala on minun todistajani," oli
hänen tapansa sanoa, "että teen tätä työtä kansani hyväksi enkä vaan
omaksi hyväkseni. Jos työni menee hukkaan, mitäpä vaivoistani! Jos taas
onnistuu, mitäpä siitä kuinka kanan olen työtä tehnyt?" Hän käytti koko
kuukauden ajan laudoittaaksensa kaivoa ettei hieta vierisi, ja kerta
siltä kohdalta turvattuna ryhtyi hän uudestaan kaivamaan innolla
suuremmalla kuin koskaan ennen.
Viidentenätoista päivänä kolmannessa kuukaudessa tahtoi Hafiz, Haliman
kehoituksesta, viimeisen kerran koettaa saattaa mielelle tuota
jurripäätä sisarenpoikaa, joka oli niin mieletön että toivoi, vaikka
hänen enonsa oli hänellä noin kauniina esimerkkinä viisaudessa ja
kieltäymyksessä. Pitää puhetta Abdallahille ei ollut mikään helppo asia;
kaivo oli jo edistynyt kolmekymmentä kyynärää syvälle ja työntekijä oli
kaivon pohjalla. Hafiz paneusi pitkäkseen maahan, pani kasvonsa ihan
kaivon suulle ja huusi niin kovasti kuin jaksoi:
-- Hullupää, hevos-aasia äkäisempi, oletko siis suoraan vannonut
tahtovasi haudata itses tähän lemmon kuoppaan?
-- Eno, vastasi Abdallah, äänellä kuin manalasta, koska olet siellä
ylähällä, niin tee minulle se hyvä että lapat köyden ylös ja tyhjennät
vasuni; työ käypi minulta siten joutuisammin.
-- Onneton, vastasi Hafiz äänellä yhtä vihaisella kuin sääliväisellä,
oletko siis unhottanut ne opetukset joita annoin sinulle lapsuudessasi?
Niinkö vähän kunnioitat äitiäsi ja minua että tahdot pahentaa mielemme?
Etkö muista noita kauniita sanoja koraanissa: "Jotka sydämensä
varjelevat ahneudelta, tulevat onnellisiksi?" Luuletko...
-- Eno, eno! huusi Abdallah yhtäkkiä, jalkani tuntuvat märjältä, vettä
tulee, minä kuulen sen. Auta! Hilaa vasu ylös, muuten olen hukassa'
Hafiz tarttui silmänräpäyksessä köyteen käsin ja nyt tarvitsi hän
kaiken käsivoimansa, sillä vaikka hän ponnisti kaikkia voimiaan, oli
hänen sisarenpoikansa, päivänvaloon tultuansa, yleensä mudalla
peitettynä, tunnottomana ja miltei tukehuksissa. Vesi kohisi ja
pulppusi kaivossa. Toinnuttuansa Abdallah kuunteli ihastuksella tuota
yhä kovemmaksi käypää kohinata. Hänen sydämensä sykytti ankarasti.
Hafizilla oli kyynelet silmissä. Yhtäkkiä herkesi pauhina, nilkku
vanhus viritti valkean kouralliseen kuivia ruohoja, nakkasi sen kaivoon
ja näki sen valossa, ei täyttä kymmentä jalkamittaa maanpinnasta,
porehtivan, kirkkaasti kiiluvan vesipeilin. Laskea ruukku alas ja
nostaa se jälleen oli tuokion teko. Vesi oli suolatonta. Abdallah
heittäysi hiedikolle, kasvot maata vasten; eno teki samaten, mutta
syleili ylösnoustuaan sisarenpoikaansa ja pyysi anteeksi.
Tunnin perästä tämän jälkeen olivat beduiinit, huolimatta puolenpäivän
helteestä, jo asettaneet kaivolle nostolaitoksen rattaineen ja
ämpärineen. Kaksi härkää väänsi sitä ja kitisevä _sakieh_ valutti vettä
runsaasti tuolle kellastuneelle nurmelle, antaen maalle keväimen
vihannan jälleen.
Illan tultua ei enää mentykään vanhalle juottopaikalle. Paimenet ja
karjat seisahtuivat kaivolle. Ne, jotka päivällä ennen olivat tehneet
pilkkaa Abdallahista, nyt eivät osanneet kyllin häntä kiittää. "Emmekö
aina tuota sanoneet?" vanhukset lausuivat. "Onnellinen se äiti jolla on
tuommoinen poika!" naiset sanoivat. "Onnellinen se nainen josta kerran
tulee tuon urhoollisen ja komean nuorukaisen vaimo!" ajatteli nuoret
tytöt. Ja kaikki lisäsivät: "Siunatut olkoot Jumalan palvelija ja hänen
lapsensa kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Heimokunnan kokoontuneena ollessa täytti Jussufin poika ruukun tällä
vedellä, joka oli yhtä kirkasta ja raikasta kuin Zem-Zem[24] kaivon, ja
ojensi sen ensiksi äitilleen juoda; sitten kävi se vuoroon kaikilla
heimokunnan jäsenillä; Abdallah itse joi viimeiseksi.
Viedessään ruukun suullensa ja nostaessaan vähän ylös sitä
tyhjentääkseen, tunsi hän jotain kylmää huulillaan: se oli vähäinen,
veden muassa tullut metalli-lehti.
-- Mikä tämä on, eno? kysyi hän Hafizilta; saattaako vaski piillä noin
syvällä maassa?
-- Oi poikani, huudahti vanhus, varo visusti tätä lehteä; se on
kallihin aarteista. Jumala lähettää sen sinulle palkinnoksi
rohkeudestasi ja työstäsi. Etkö näe että se on apilanlehti? Itse maa
avautuu lähettääkseen sinulle sisimmistä kätköistään tämän paratiisin
yrtin. Kaikki on näkynyt olevan totta mitä kunnon Israelita meille
sanoi. Toivo, poikani, toivo! Kunnia olkoon Jumalalle, ainoalle,
verrattomalle, kaikkivaltiaalle! Hän yksinään on suuri.